Ennen kuin kirkon vuosi taipuu adventtiin ja uuden elämän syntymisen jännittämiseen, pauhaa tuomiopäivän pasuuna. Vuosi vuoden perään meitä muistutetaan siitä, että Jumala ei ehkä olekaan omissa ajatuksissaan viihtyvä vanhus, joka ei riitele eikä suutu eikä ole muistanut olla meistä huolissaan enää vuosiin.
Jumala on oikeudenmukaisuutta vaativa tuomari, joka ei jätä kiveäkään kääntämättä tutkiessaan meidän elämämme. Raamatun mukaan me joudumme tilille jopa jokaisesta turhasta sanasta, jonka olemme suustamme päästäneet.
Ja samalla meille luvataan armoa. Että Jeesuksen tähden me astelemme tuomiolta taivaan riemuun. Emme omien hyvien tekojemme ja huuliltamme vuotaneiden hurskaiden sanojen ansiosta vaan Jeesuksen rakkauden vuoksi.
Keskiaikaisten kirkkojen seinämaalauksissa kadotus on kuvattu usein mereksi. Oman rippikirkkoni, Lohjan Pyhän Laurin kirkon, alttariseinää koristaa erikoinen viimeistä tuomiota kuvaava sarjakuva. Alinna on kadotuksen meri täynnä ihmisiä, kadotettuja sieluja. Ylinnä istuu Jeesus maailman tuomarina sateenkaaren päällä, maapallo jalkojensa alla. Jo keskiaikaiset kirkkomaalarit tiesivät siis maan olevan pallo. Tuomarin ja kadotuksen meren väliin on maalattu kaksi rukoilevaa ihmistä. He ovat Neitsyt Maria ja Johannes Kastaja.
Lohjan kirkon alttariseinällä Neitsyt Maria ja Johannes Kastaja rukoilevat ihmiskunnan puolesta. He oikein vetoamalla vetoavat Jeesukseen. Johannes muistuttaa kastaneensa hänet. Maria raottaa sinistä viittaansa ja paljastaa rintansa. Hän muistuttaa ruokkineensa avutonta Jeesusta rintansa maidolla ja pyytää ymmärrystä kadotuksen meressä räpiköiville avuttomille ihmisparoille.
Paljasrintaisen Madonnan ja kätensä ristineen Johanneksen rukous tehoaa. Kuvan vasemmassa alalaidassa siivekäs enkeli ahkeroi meripelastushommissa ja vetää kadotettuja sieluja kuiville kadotuksen merestä.
Armo ei merkitse sitä, että me voisimme huoletta elää elämämme piittaamattomina ja ikävinä ihmisinä. Jumala ei kylläkään meidän kunnollisuuttamme kaipaa, mutta lähimmäisiämme meidän pitäisi kohdella niin kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan. Tämä on elämän oma laki ja siitä ei ole hyvä lipsua.
Armo on sitä, että meidän ei tarvitse olla yhtään sen kunnollisempia ihmisiä kuin olemme. Että ei tarvitse esittää. Jumalalle kelpaaminen ei ole pudotuskilpailu, sillä Jumalalle ei tarvitse kelvata. Kyllä hän tietää keitä ja millaista tekoa me olemme. Sitä tarkoittaa armo. Että saa olla se kuka on.
Jaakko Heinimäki
Kirjoittaja on pääkaupunkiseudun seurakuntien Kirkko ja kaupunki -median päätoimittaja ja Suomen Merimieskirkon hallituksen jäsen.