”Merimieskirkolta löytyivät kaverit ja karkit. Joskus se ikävä on vaan salmiakkia ja ruisleipää.”
”Lensin syyskuun alussa Brysseliin. Juuri ennen koulujen alkua. Täällä oli vielä kesä, ja uusi työ au pairina tuntu kivalta jutulta”, aloittaa Leena kertomuksensa.
”Olin ollut yhteydessä perheeseen jo Suomesta: ensin oli hakuprosessi ja sitten juteltiin pari kertaa facetimen kautta ja olin nähnyt perheen kolme lastakin. Nuorin on vasta kolme, vanhin seitsemän vuotta. Pidän lapsista, mutta Brysseliin halusin, koska ajattelin, ettei oikein muuten ole mahdollisuutta ulkomaille lähteä.”
”Olen pienestä kylästä Keski-Suomesta… en oikein viitsi sanoa edes kylän nimeä, kun siellä kaikki tuntevat toisensa.”
”No, arki alkoi ja ensimmäiset viikot ja kuukausikin meni ihan hyvin. Sitten tuli väsymys. Lasten hoito oli rankkaa, en tajunnutkaan miten rankkaa. Piti viedä ja tuoda lapsia ja aamuisin oli kauhea kiire, että sai kaiken tehtyä. Ja pakko on myöntää, että vastuu lapsista välillä pelottaa.”
”Kun pienin meni päikkäreille, nukahdin joskus itsekin. Iltaisin halusin vaan hiljaisuutta. Bilettäminen jäi vähiin. Olis ollut kiva mennä johonkin, mutten tuntenut ketään enkä jaksanut lähteä minnekään.”
Sitten perheen äiti kertoi Leenalle, että Brysselin merimieskirkolla järjestetään tapaamisia au paireille.
”Päätin että meen, vaikka kirkko on kaukana. Onneks menin! Tapasin muita au paireja ja yksi asuikin aika lähellä meitä. Perustettiin ekalla kerralla Whatsapp-ryhmä ja siinä me sovitaan tapaamisista. Välillä ollaan kirkolla ja välillä jossain muualla. Kirkolla on se kiva työntekijä, jolle voi kertoa jos on jotain.”
”Mulla kävi sitten niin, että kun löysin kavereita ja halusinkin olla joskus iltaisin ja viikonloppuisin niitten kanssa, niin se ei sopinutkaan perheelle. Tai sitten kun olin jossakin, musta tuntui, että ne osotti mieltään siitä että olin ollut. Välillä oli tosi vaikeeta ja mietin, että vaihdan perhettä. Merimieskirkon työntekijä neuvoi, että kannattaa miettiä, onko se ongelma sellainen, joka paranee perhettä vaihtamalla. No, en sitten vaihtanut.”
”Kotiin en kertonut mitään. En halunnut huolestuttaa äitiä. Oli muutenkin vaikeeta tänne tulo, kun se jäi lentokentälle itkeen, kun lähdin.”
”Kaiken kaikkiaan mulla on ollut hyvä vuosi täällä. Luulin kyllä, että au pairina olo olis ollut jotain muuta, että olisin ollut enemmän osa perhettä, mutta olinkin ’vaan töissä’ perheessä. Mutta se on ihan ok. Mulla on ollut helpompaa kuin joillakin muilla, kun oikeesti tykkään tehdä lasten kanssa asioita. Kun kohta palaan Suomeen, mulle tulee noita lapsia hirvee ikävä.”
”Koti-ikävä ei ole kauheesti täällä vaivannut paitsi silloin kun netti ei toimi ja palelen sisällä kolmen viltin alla. Oikeastaan mulla on ikävä kavereita Suomessa. Nyt kun mä tunnen muita au paireja ja tiedän, että kirkolla voi jutella työntekijän kanssa, ja se on ihan oikeesti huipputyyppi, on sellanen olo, että Suomessa voi sitten enemmänkin tulla ikävä tänne takas…”
”Mun vuosi olis ollut ihan toisenlainen ilman merimieskirkkoa. Sieltä löyty kaverit ja karkit. Joo, kaverit ja karkit. Joskus se ikävä on vaan salmiakkia ja ruisleipää.”
Henkilön nimi on muutettu. Kuvan henkilöt eivät liity tarinaan.
Lue au pairin äidin ikävästä.
Lue lisää tarinoita ikävästä.
Lue lisää työstämme.