”Kurjinta ulkomaalaisessa vankilassa oli ikävä ja irrallisuus kaikesta tutusta. Mutta samalla irrallisuus oli pelastus: kun oli neljän seinän sisällä kaukana tutuista, oli helpompi kestää ikävää”, pohtii belgialaisessa vankilassa 18 kuukautta ollut Jarno.
Tarina jatkuu kuvan jälkeen.
”Ikävä oli etenkin tyttöystävääni ja parhaita kavereitani. Ikävän tunne oli pakahduttava ja pakonomainen. Se tuntui fyysisenä kipuna, kun ei ollut mahdollisuutta nähdä heitä. Kun vapaalla ollessa ikävällekin voi yleensä tehdä jotain, vankilassa olet ikäväsi kanssa totaalisen yksin.”
Moni kaveri jätti.
Valokuva tyttöystävästä sellin seinällä: ”Sen lähemmäksi ei päästy”.
Tervetullut kirje tai puhelinsoitto läheisiltä piristi, mutta se myös lisäsi ikävää. ”Luin kaikki kirjeet moneen otteeseen. Siinä pääsi hetkeksi lähemmäksi ihmistä, mutta sen jälkeen oli todellisuus taas edessä.”
Ylihinnoiteltujen 15 minuutin mittaisiin päiväpuhelujen soittamiseen Jarnolla itsellään ei vankilassa ollut varaa. Vankilan psykologista kontrollia?
”Ikävä oli myös Suomea, Suomen luontoa ja suomen kieltä ja suomenkielistä juttuseuraa.” Itsestäänselvyyksistä tuli arvokasta, kun oli menettänyt ne.
Tarina jatkuu kuvan jälkeen.
”Merimieskirkon sosiaalikuraattori Piia innoitti minua kirjoittamaan, ilmaisemaan itseäni omalla tunnekielellä. Niinpä aloin pitää päiväkirjaa. Lisäksi yritin lievittää ikävää urheilemalla ja lukemalla. Tuli muuten luettua paljon.”
”Piian kautta sain vankilaan myös valokuvia ja kirjoja, alusvaatteita sekä rahaa. Kaikki tämä auttoi minua henkisesti, ja selviydyin.”
Kun Jarno pääsi keväällä 2018 vapaaksi, hän meni ensitöikseen Brysselin merimieskirkolle syömään lohta ja juomaan kylmän oluen.
Merimieskirkko tuntee myös vankien ikävän. Usein Merimieskirkon sosiaalikuraattori on ainoa ihminen, joka käy tapaamassa ulkomailla olevaa suomalaista vankia.
Lahjoita, jotta kukaan ei jää yksin ikävään.
Kuvat ja tarinat ovat esimerkinomaisia, eivätkä kuvan henkilöt liity tarinaan.
Lue lisää tarinoita ikävästä.
Lue lisää työstämme.