“Työskentelen eurooppalaisen risteilyaluksen ravintolassa tarjoilijana. Herään joka päivä aamulla viideltä ja nukkumaan pääsen vähän ennen puolta yötä. Päivällä on muutama tunti vapaata, mutta silloinkin voi tulla työmääräys, vaikka vastaanottoon. Teen työtä aina yhdeksän kuukautta kerrallaan. Kun työrupeama loppuu, joudun ostamaan lentolipun kotiini siitä kaupungista, missä laiva on silloin.”
Tarina jatkuu kuvan jälkeen.
“Perheeni on Brasiliassa. Minulla on vaimo ja kaksi lasta. Lapset kasvavat yhdeksän kuukauden aikana tosi paljon. Viimeksi nuorempi pelkäsi tulla syliini, kun ei tuntenut enää minua. Silloin minullakin pääsi itku.”
”Kotona voin olla korkeintaan kolme kuukautta, mutta usein palaan töihin jo aiemmin, jotta perheeni saa rahaa. Joskus laivan risteilyreitti käy melko lähellä kotipaikkaani, mutta silloin en ehdi tapaamaan perhettäni. Silloin ikävä tuntuu suuremmalta.”
”Laivalla on wifi, mutta se on niin kallis, että minulla ei ole varaa maksaa siitä. Hernesaaren satamassa on merimieskirkon palvelupiste. Sieltä saan yhteyden kotiini.”
”Yritän tehdä kaikkeni, että lapseni eivät unohtaisi minua.”
Helsingin Hernesaaressa on Merimieskirkon ja Mepan palvelupiste risteilyalusten miehistöille. Koko maailmassa vastaavia paikkoja on vain kourallinen. Laivojen lähellä sijaitsevissa pisteissä merenkulkijat voivat ottaa maksutta yhteyden perheeseensä ja muihin läheisiinsä.
Lahjoita, jotta merenkulkijat saavat yhteyden kotiin ja kukaan ei jää yksin ikävään.
Tarina on esimerkinomainen, eivätkä kuvan henkilöt liity tarinaan.
Lue lisää tarinoita ikävästä.
Lue lisää työstämme.