Pirjo-Sisko Katajisto työskenteli rahtilaivoissa ja aurasi naisille latua merimiesammateissa.
Teksti: Lea Taivalsaari. Kuvat: Jani Laukkanen.
Pirjo-Sisko Katajisto on merenkulkija. Sen paljastavat heti kuvat kodin seinällä: Sirocco, Matai, Solano, Rolita, Asta, Atlas, Arona, Bore Sky, Finntimber, Finnalpino, Orivesi, Clio. Alukset, Katajiston työpaikat, ovat kuljettaneet maailmalla muun muassa raakaöljyä, viljaa, metsätuotteita, appelsiineja, kuolinpesiä ja muuta irtolastia.
Koronakeväänä Katajisto on ollut ”onnellisesti eläkkeellä” vuoden päivät.
”Parikymppisenä lausutut haaveet toteutuivat. Toivoin valmistuvani merikapteeniksi alle kolmekymppisenä. Toivoin kolmea lasta. Ja äitini tavoin toivoin sellaista siunausta, että pystyisin elättämään itseni ja lapseni.”
Teatterikouluun vai merille?
Turkulaissyntyinen Katajisto päätyi merimiesammattiin parin mutkan kautta. Ravintola- ja hotellitöitä, palvelualan opintoja, vuoden pyrähdys ruotsinkielisessä kauppaopistossa ja muutama yritys Teatterikouluun.
Mielen pohjalla kyti unelma nähdä maailmaa. Niinpä hän haki – äidiltä salaa – merimiesalan ammattikouluun, sisäoppilaitokseen Helsingin Lauttasaaressa. Vuoden 1976 kurssille hyväksyttiin kymmenen miestä ja viisi naista. Maalaaminen ja poranterän teroitus tulivat opintiellä tutuiksi. Sitten ensimmäiseen laivaan, raakaan työhön, neljän tunnin vuoroissa, kahdeksan kuukautta putkeen, jungmannina ja puolimatruusina.
”Kuljetimme raakaöljyä eri puolille Eurooppaa. Homma oli juuri sitä, mitä olin odottanut ja halusin tehdä. Miesten oli vielä hankala hyväksyä naisia merimiehen ammatissa, saati ihan kaikissa töissä laivalla.”
Toinen pesti alkoi Japanin Kyushun saarelta, jonne Katajisto lensi Moskovan, Tokion ja Osakan kautta. Matka kesti toista vuorokautta, minkä jälkeen suoraan työvuoroon Matai-laivassa.
Merimieskirkot ovat henkireikiä matkan varrella.
Muutaman kuukauden päästä laiva myytiin ja piti palata Suomeen. Merimiehistä oli pulaa ja kohta Katajisto seilasi kohti USA:ta, laivan kansimiehistön ainoana naisena. Jätkäsaaren satamassa sattuneessa tapaturmassa vasemman käden etusormi jäi kansiluukun väliin.
”Minut kiidätettiin sairaalaan, jossa litistynyt sormenpää amputoitiin. Oli onni, ettei käynyt pahemmin. Siitä vain äidin luo toipumaan.”
”En ainakaan merimiestä ota”
Opinnot jatkuivat perämieslinjalla Kotkan merenkulkualan oppilaitoksella. Tutkinto kesti kaksi vuotta, maissa ja laivoilla. Valmistumista juhlittiin vuonna 1980.
”Kuka sinä olet, uusi kokkiko”, penättiin kun Katajisto nousi Asta-laivaan, joka kuskasi öljyä Liverpoolista Algeriin. Naispuolinen perämies oli kysyjälle uusi asia.
Koko kurssi, 16 perämiestä pääsi kiinni työn syrjään, ennen kuin alaan iski lama ja laivoja alettiin myydä.
Kapteeniksi pätevöityminen tapahtui Åbo Navigation Institut -oppilaitoksessa. Ennen valmistumista Katajisto seilasi kesän Orivesi-laivalla, jonka kapteenista tuli sittemmin aviomies. ”Vaikka olin nuorempana vannonut, etten ainakaan merimiestä ota.”
Vuosi 1987 oli suuri vuosi. Mentiin naimisiin, Katajiston isä kuoli, toinen lapsi syntyi ja muutettiin Varkauteen, josta mies sai luotsin paikan.
Äitiyslomien aikaan Katajisto kävi laki ja kuljetus-alan kurssin ja suoritti atk-ajokortin.
”Tein kotiäitinä keikkaa free lancerina, muun muassa lastin tarkastuksia. Näin suolan haju pysyi nokassa.”
Merenkulkua valvomaan Helsinkiin
Avioliitto päättyi ruuhkavuosien tuoksinassa, ja Katajisto muutti pienten lasten kanssa Helsinkiin. Sieltä löytyi uusi työ alusliikenneohjaajana Suomen ensimmäisessä meriliikennekeskuksessa.
Ohjaajien työ näyttöruutujen ja karttojen äärellä on varmistaa alusten turvallinen liikennöinti. Joskus ratkaiseva päätös tehdään viime sekunneilla ja vältetään karilleajo tai muu onnettomuus.
Yksinhuoltajuus on sisunnäyte kenelle tahansa. Mistä sinä sait voimia vuorotyövuosina?
”Ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Rukoilin voimia, enkelit ja äitini auttoivat arkisissa ja henkisissä asioissa.”
”Asiat järjestyivät yksi toisensa jälkeen: ensin työpaikka, sitten uusi koti ja lopulta hoitopaikka kuopukselle aivan viime tipassa. ”
Erityisen kiitollinen hän oli voidessaan hyödyntää maissa kaikkea merityökokemustaan.
”Meriliikennekeskuksessa olin pitkään joukon kaunein nainen”, hän naurahtaa. Seuraava naispuolinen työtoveri liittyi joukkoon vuosien päästä.
Merimieskirkko – kuin kotiin tulisi
Merenkulkijan vuosilta mieleen on jäänyt tietenkin Merimieskirkko.
”Lontoo, Antwerpen, Hampuri, henkireikiä matkan varrella. Kerran Liverpoolissa oli jouluna vastassa Norjan Merimieskirkon pappi villasukkalahjapusseineen. Tuli ihana olo, kuin pitkältä matkalta omaan kotiin palatessa.”
”Oli oma usko mitä tahansa, merimiespapin kanssa on luonnikkaampaa puhua kuin kaverille laivalla. Toivon, että pappeja tai muita Merimieskirkon työntekijöitä tapaa vastedeskin satamissa. ”
Toinen ihon alle menevä juttu on merenkulkujärjestöjen pyhäinpäivän tilaisuus Helsingissä, jossa muistetaan merellä menehtyneitä.
”Kaunis, liikuttava hetki, tuttujen tapaamisineen. Silmät kyynelissä on menty rannalta kirkkokahveille.”