”Isällä oli kuljetusyritys. Olin pienestä asti isän mukana keikoilla aina kun voin. Oltiin läheisiä isän kanssa, kun yhessä siellä nupissa istuttiin. En ikinä edes miettinyt muuta ammattia. Tää tuli verenperintönä. Koulu ei kiinnostanut. Korjasin illat isän kanssa autoja ja joskus päivätkin.”
Tarina jatkuu kuvan jälkeen.
”Mulla on avopuoliso ja yksi oma lapsi. Avopuolisolla on entiseltä liitosta kolme lasta. Aikamoista sovittelua on tämä perhe-elämä. Edellinen suhde loppu, kun olin aina poissa. Nykyisen kanssa meillä on yhteinen autoharrastus. Käydään rekkanäyttelyissä. Power Truck Alahärmässä käydään aina. Oma rekkakin on käynyt näyttelyissä.”
”Isän ajoista on kuljettajan elämä muuttunut. Me ollaan digipiirturin orjia. Se määrää koska voi ajaa ja koska pitää olla tauolla. Kiva olla pakkotauolla keskellä ei mitään, kun piirturin tunnit täynnä. Pitää osata suunnitella ajoja.”
Tarina jatkuu kuvan jälkeen.
”Ja odottamista – sitä se kuskin työ on ajamisen lisäksi. Odotan, että pääsen tauolta taas ajamaan, odotan, että pääsen lastaamaan tavaraa… jatkuvasti jotain. Odottaessa ehtii ikävöidä… kotiin ja perheen luo. En mä silti muuta työtä osais tehdä.”
”Taukopaikkoja on huonosti, pääkaupunkiseudulla varsinkin tosi huonosti. Usein nuppikoti on parkkeerattu noutopaikalle.”
”Vuosaaressa on rekkaparkki ja merimieskirkko, niin Turussakin. Siellä pääsee saunaan ja on yhteinen olohuone. Odotan aina, että olis nouto ja jättö niitten lähellä jotenkin sopivasti. Pääsis tapaa muita kuskeja.”
Merimieskirkoilla jaetaan rekkakuljettajienkin ikävä ja tunteet. Ikävä lievittyy merimieskirkon saunan lauteilla ja grillin ääressä. Olemme täällä sinua varten.
Lahjoita, jotta kukaan ei jää yksin ikävään.
Tarina on esimerkinomainen, eikä kuvan henkilöt, autot ja kujetusyritykset liity tarinaan.
Lue lisää tarinoita ikävästä.
Lue lisää työstämme.