Pappi merellä, laivoilla ja moottoripyörällä

Kirkkoherra Vesa Tuominen ei ole odotellut, vaan on mennyt ihmisten luokse, ja myös karhun. Uusi romaani on ilmestynyt ja seuraava on työn alla.

Teksti: Taina Saarinen

"Mies istuu valkoisen moottoripyörän päällä pitäen toisella kädellä kiinni ratista. Taustalla metallinen ovi".
Vesa Tuomisen Triumph oli vielä alkuvuodesta talvisäilytyksessä. Kuva: Vesa Tuomisen albumi.

Kun Vesa Tuominen jäi viime joulukuun alussa eläkkeelle kirkkoherran tehtävästään, takana oli 28 vuotta työtä seurakunnan johtajana. Ensin Kiikalassa, sitten Paimiossa. Hallintotyötä, päätöksiä, vastuu kirkkoherranviraston toiminnasta. Kirkkoherra vastaa jumalanpalvelusten, sakramenttien, kirkollisten toimitusten ja sananjulistuksen kirkkolain mukaisesta hoitamisesta. Ja sielunhoidosta. Kirkkoherra on seurakunnan työntekijöitten esimies.

Eläkkeelle jäi tyytyväinen mies. Hallintoa oli ollut paljon ja se motivoi, mutta nyt oli hyvä siirtyä eteenpäin. Ja olisi enemmän aikaa lukemiseen, kirjoittamiseen ja ajamiseen 1200-kuutioisella Triumph-moottoripyörällä. Mutta.

”Ei se helppoa ollut”, Vesa Tuominen sanoo.

”Ei minusta ollut kotimieheksi.”

Kolme kuukautta Tuominen mietti asioita, kirjoitti kolumneja paikallislehteen ja lepäsi. Moottoripyöräkin oli talvivarastossa.

Sitten hän aloitti kappalaisen viransijaisena Raision seurakunnassa. Tehtävään ei sisälly hallintoa. ”Onneksi!”, hän huudahtaa, ja hymyilee leveästi.

Nyt hän saa tehdä pappistyötä, kuten se mieluista on, kohtaamisissa.

"Mies katsoo pöydän takaa kameraan. Pöydällä on valkoinen kahvikuppi, musta kypärä ja valokuva moottoripyörästä".
Teimme haastattelun Raision kirjastossa. Siitä Tuominen lähti tapaamaan lukijoita kirjan julkistustilaisuuteen. Kuva Taina Saarinen.

Merellä

Merimieskirkko on ollut Tuomisen sydäntä lähellä aina. Ensimmäinen pesti oli kesätyö teologian opiskelijana Rotterdamissa vuonna 1983. Tuominen otti saapuvia laivoja vastaan, istui kahvilla ja jutteli. Kohtaamisen ja kuuntelemisen merkitys valkeni.

Vuonna 1987 hän oli ruuhka-apuna Hampurissa, jossa ”näki kaiken”. Siihen aikaan pulasta pelastamisia riitti. Lontoon merimieskirkolla hän oli kevään vuosituhannen alussa.

Laiva on suljettu yhteisö. Tuominen on laivapapin pesteissään Nesteen tankiston m/s Lunnilla ja Itämeren ro-ro-aluksilla nähnyt, että siellä on matala kynnys tulla juttusille.

”Laivalla mennään keskelle ihmisten työtä, ollaan ihmisten keskellä arjessa. Se on ollut pappina hienoa.”

Paimion seurakunta ja Tuominen sen kirkkoherrana on tukenut Turun merimieskirkkoa.

Auttajana

Vesa Tuominen sanoo, että papin työssä tärkeintä on kontaktikyky. Ulospäinsuuntautunut on myös oltava.

Ja sitä hän on. Haastattelun aikana käy selväksi, että hän nauttii ihmisten kohtaamisesta. Äärimmäisen herkästi hän sanoo muutaman iloisen sanan ohikulkijalle, syntyy pieniä keskusteluja.

Tuominen kertoo olleensa nuorena idealisti  – kuten nuoret ovat – ja halunneensa auttaa ihmisiä. Ikä ei ole sitä hionut pois, hän on tehnyt sosiaalista työtä, diakoniaa koko ajan.

”Vankilapastorina se oli ilmeistä, mutta lopulta ei ole eroa missä tätä työtä tekee ja keiden parissa.”

Toinen toisensa kunnioittaminen toistuu hänen puheessaan usein. Ja että palautteen antaminen on tärkeää, kiittäminen, kun on mennyt hyvin. Siitä alkaa yhteisöllisyys.

”Silloin kohtaamiseen tulee enemmän tartuntapintaa.”

"Mies kirjoittaa omistuskirjoituksia kirjaan, kirjaston pöydällä on kypärä ja valokuva moottoripyörästä".
Vesa Tuominen on pappi ja kirjailija. Neljäs teos on uunituore kuvaus 70-luvun nuorisosta. Kuva: Taina Saarinen.

Kirjailijana

Toistaiseksi lyhyeksi jääneenä eläkeaikanaan Tuominen viimeisteli neljännen kirjansa, romaanin Valtatie numero kolmetoista. Kansien välissä on moottoripyörätarinoita 60–70-luvuilta, ja tarina rakkaudesta ja nuoruuden ehdottomuudesta. Kirjan tapahtumissa ja hahmoissa on tosielämää ja oikeita henkilöitä, mutta ei dokumentiksi asti.

”Tosin on siellä joukossa yksi pappikin, joka ajelee moottoripyörällä”, Tuominen sanoo ja virnistää. Hän on ollut motoristi vuodesta 1972.

Romaanin viesti on, että elämää ei voi hallita, mutta elämänhallintaa voi parantaa. Itsetuntemusta ja hallinnan tunnetta liittyy yhdessä toimittaja Esa Silanderin kanssa kirjoitettuun Karhumieheen. Kirja Juuso-karhusta ja sen isännästä Sulo Karjalaisesta on ollut menestys, menossa on kahdeksas painos.

”Ei karhun luokse voi mennä, jos sitä pelkää. Karhu on arka eläin, se hermostuu kun haistaa ihmisen pelon.”

Seuraava kirja, työnimeltään ”Viimeinen merimaili”, on omaelämäkerrallinen. Siinä Tuominen kuvaa merta ja kirkkoa, yhdessä ja erikseen.

"Mies istuu valkoisen moottoripyörän päällä pitäen toisella kädellä kiinni ratista. Taustalla metallinen ovi".
Ajokautta odotellessa. Vesa Tuominen käy tervehtimässä Triumphiaan talvisäilytyksessä. Kuva: Vesa Tuomisen albumi.

Tarpeellisena

Tuominen tuntuu puhkuvan innostusta. Niin on, kun on mielekästä tekemistä ja tuntee itsensä tarpeelliseksi. Juuri siksi portaittain eläkkeelle siirtyminen on siis hyvä ja helpottava asia.

”Tarpeellisuuden tunne on ihmiselle tärkeää. Tunnen sitä työni ja sen sisältöjen kautta.”

Tuominen on luennoinut yritysjohtajille johtamisesta. Kirkkoherran virka on henkilöstöjohtamista ja seurakunnan toimintakykyisyyden takaamista. Johtamisissa ei sinänsä ole eroa.

”Seurakunta oli minun ’yritykseni’. Johdin sitä, ja sen yrityksen tuote on sanoma. Mutta myös ihmisten johtamisen taito on mitä suurimmassa määrin tärkeää.”

Toisen kuuleminen ja kunnioittaminen ovat silloin avainasioita. Siinä mielessä johtaminen on  palvelemista.

”En ole koskaan väsynyt kuuntelemiseen. Jos se rasittaa, ei ole oikealla alalla. Siihen meidät on kutsuttu.”

Kuuntelija hän oli myös jengityössä ja vankilapappina, laivoilla ja merimieskirkossa.

”Ihmisen suuruus on siinä miten hän kohtaa lähimmäisensä.”

Teimme haastattelun Raision kirjastossa. Siitä Tuominen lähti tapaamaan lukijoita kirjan julkistustilaisuuteen. Reksiviittana on mattamusta kypärä ja lippalakki, jossa lukee ”Route 66”, joka on moottoripyöräilijoitten unelma. Se on 3940 kilometriä pitkä highway, valtatie, jonka alkuperäinen reitti vei halki Pohjois-Amerikan mantereen Chicagosta Kaliforniaan. Kyllä, hän on ajanut siellä.

Vesa Tuominen nousee, suoristautuu, vetää nahkaliivin ylleen ja jokin hänessä muuttuu vähän. Uudesta kirjastaan lähtee kertomaan moottoripyörämies. *