Tapio Koivukari opiskeli nuorena teologiaa, mutta hänestä tulikin kirjailija ja kielenkääntäjä. Nyt eläkkeelle lähdön kynnyksellä Koivukarista tulee kuin tuleekin pappi.
Teksti: Taina Saarinen
Kuvat: Veikko Somerpuro / Johnny Kniga
Nuorimies vegalakki päässään lähti seurakuntanuoriin, lähti opiskelemaan, lähti maailmalle. Tapio Koivukarista tulisi pappi. Hän aloittaisi apupappina jollain pienellä länsirannikon paikkakunnalla ja asettuisi. Se oli ajatus.
Sitä varten oli muutettava Helsinkiin ja pyrittävä Helsingin yliopistoon, jossa teologiaa opiskellaan. Pääaine oli teologinen etiikka. Mutta kun aika tuli, hän ei ottanut pappisvihkimystä.
– Joku levottomuus pisti lähtemään kauemmas, Koivukari kertoo.
Kaiken aikaa oli selvää, että opiskelupaikkakunnalle hän ei jää, eikä Helsinki ollut tarpeeksi kaukanakaan. Mutta oli sekin, että papiksi ryhtyminen arastelutti. Papin tehtävän ja roolin sovinnaisuus tuntui kahlehtivalta.
– Ja kirjailijan kutsumus oli herännyt Helsingissä eläessä.
Lähtevät laivat
Tapio Koivukarin kodin ikkunasta näkyy Rauman satama. Satamassa hän on tehnyt töitäkin, Helsingissä. Hän oli ahtaaja siihen aikaan, kun rahti ei liikkunut merikonteissa.
”Huutoon” kokoontui satamassa aamuvarhain enemmän tai vähemmän vakituisia, myös miehiä yhteiskunnan ulkolaidalta, kun rahat olivat lopussa. Tärkeitä ihmisiä ja työntekijöitä, joita ilman satama olisi seisahtunut.
Koivukari aloitti kesätöissä, opiskelijakloppina, mutta lunasti esimiehen arvostuksen, kun oli kätevä, luotettava ja oli silmää työnteolle.
Satama on välitilaa. Ei olla merellä, mutta ei oikein maissakaan. Se sopi hyvin nuorelle miehelle, jolla on päämääriä, aikeita ja tavoitteita, mutta joka vielä etsii jotain.
Lähtevät miehet
Isän puolella Koivukarien suonissa virtaa raumalaista merivettä kuten rannikkokaupungissa syntyperäisillä kaikilla.
– Isä oli hetken merellä, mutta se jäi kahteen reissuun. Mereen liitetään vapaus, mutta isä totesi, että missään ei ole niin kiinni yhdessä paikassa kuin paatissa.
Isä-Koivukari ei viihtynyt, mutta oli rohkea ja utelias. Lähti Ruotsiin töihin vain maailmaa katsomaan. Isänisä lähti Amerikkaan.
– Perheen miesten viesti oli, että mun ei tartte mihinkäs lähti, mutta nuorellemiehelle sellainen on kuin kehotus lähteä.
Tapio Koivukari lähti Islantiin. Eräs ystävä oli ollut töissä Islannissa kalatehtaalla, ja siitä välähti idea. Tapio Koivukarin ajatuksena oli tutustua kunnolla maahan ja ihmisiin siellä. Osata kieltä ja olla töissä kalatehtaalla. Olla kunnolla vähän kauempana jonkin aikaa.
Hän oli valmistautunut hyvin, opiskellut islannin alkeet yliopistolla.
– Kun sekaan mahtui, sain olla tunneilla.
Ensi päivinä hän käveli rakennustyömaan ohi ja päätti käydä kysymässä: ”Vantar ykkur verkamann?” Että tarvitaanko teillä työmiestä, tulisin hommiin.
Ja niin valmistui Reykjavikin uusi kaupungintalo isänsä rinnalla puusepän- ja kirvesmiehen taidot oppineen Tapio Koivukarin rakentaessa mukana.
Islannin maahan ja kieleen
Tapio Koivukari kertoo, että ei ollut helpolla päästänyt mieleen, että voisi kirjoittaa ”oikein kirjoja”. Opiskelijalehtiin hän kirjoitti ensimmäisiä kokeiluja, mutta huomasi olevansa parhaimmillaan fiktiossa, keksityissä tarinoissa.
Ensimmäinen romaani ilmestyi jo ennen Islantiin lähtöä, toinen ensimmäisen puolivuotisen Islannin-reissun jälkeen.
Matka oli tehty, mutta Islanti ei jättänyt rauhaan. Suomessa opiskellut islantilainen tuttava neuvoi hakemaan siellä opettajaksi. Koivukarilla oli opettajan pätevyys ja vähän kokemustakin koulumaailmasta.
Asia johti toiseen. Koivukari toimi kolme vuotta veistonopettajan sijaisena Länsivuonolla. Ja kirjoitti. Siellä kirkastui ja varmistui, että kirjailija hänestä tulee.
Rajapinta, raja-alue, rajamaa on Koivukarin kirjoissa tärkeä asia.
Kolmen vuoden kuluttua oli aika palata Raumalle, mere rantta, kuten raumlane sanoo. Kotiin palasi perheellinen mies. Puoliso on islantilainen, kuvataiteilija Hulda Leifsdottir. Kaksikielisen perheen kotikieli on islanti, jota Koivukari puhuu ja kirjoittaa kuin islantilainen ainakin.
Monialaisuus ja monitaitoisuus on tärkeää sekä suomentajan että kirjailijan työssä, Koivukari sanoo, mutta antinsa on ollut myös elämällä kahdessa kielessä ja kahdessa maassa.
Islannin kieli on tuonut töitä. Koivukarin työhuoneessa on kaiken aikaa jotain suomennettavaa, islannista ja muista pohjoismaisista kielistä, kirja vuodessa -tahtiin.
Rauma on vähän kuin saari, joka on tullut kiinnittyneeksi rantaan. ”Ranttaha”. Saarenluontoinen kuten on Islanti, ja itsetietoinen. Vähän jokaisella on oma paatti, jokainen pääsee merelle.
Sellainen on rajapintaa, raja-aluetta, rajamaata, joka on Koivukarin kirjoissa tärkeä asia.
– Ihmisillä on täällä Raumalla vähän samantapaiset jutut kuin Islannissa. Islannissakin ennen vanhaan traanituikun valossa ehtosil yks luki ja muut tekivät puhdetöitäns ja kuuntelivat. Lukutaitoa ja kirjoitustaitoa oli niin Suomessa kuin Islannissakin varhemmin kuin nyt tavataan ajatellakaan.
Ihmisen meri, satama ja kylä
Tapio Koivukarista tuli kirjailija. Hän on kirjoittanut jo nyt toistakymmentä teosta, romaaneja ja novellikokoelmia. Hänen kirjoissaan on ihmisiä meren äärellä ja tapahtumia eri aikojen historiassa. Ja on vielä lempeä runokokoelmakin, Vieläk teil se paatt o.
Hän on kirjoittanut niin, että on tullut palkituksi moneen otteeseen. Koivukarin romaaneissa on puhuttelevaa hänen tapansa kuvata ihmisiä sellaisina kuin ihminen on: olento, joka kykenee äärettömään pahuuteen ja valtavaan hyvyyteen.
Eräs maailman merillä seilaava merikapteeni otti yhteyttä ja kertoi, että Koivukarin romaanit ovat merenkulkijoitten keskuudessa erittäin suosittuja. Miksi?
– Ehkä siksi, että meren ja työn kuvaus on käytännön asioissa tarkkaa, ja mielenliikkeet saa lukija päätellä. En tyrkytä sitä.
Luodetuulen maasta sanovat merenkulkijat, että meren ja merenkulun kuvaaminen on justiinsa kohdillaan.
– En ole erityisesti suunnannut kirjojani merenkulkijoille, vaan olen kirjoittanut ajatukseni ja ideani mukaisesti.
Sataman laulussa, uusimmassa romaanissa, on omaelämäkerrallista aineistoa.
– Siinä on merenkulku ja käsillä tekeminen kerrottuna kuten sen muistan.
Miesjoukon toiminta on tuttua, sen epämuodollinen hierarkia, Koivukari kertoo. Hän kävi oppikoulun poikakoulussa, ja satama ja rakennustyömaa ovat pitkälti miesten työmaita.
Kiitosta on tullut myös toisesta suunnasta. Kerran soitti eräs pappi Koivukarille Saaristosarjan luettuaan. Hän ihmetteli, miten maallikko osaa kirjoittaa tällaista tekstiä. Koivukaria naurattaa – soittaja ei tiennyt kirjailijan taustaa. Viittä vaille pappi.
Sarja eli Luodetuulen maa (2002), Missä aallot murtuvat (2005) ja Sumun lokikirja (2009) kertoo raumalaisesta historiasta, mutta kuten piispa Kaarlo Kalliala totesi Pyhän Henrikin säätiön palkinnonjaon yhteydessä, saaristosarjassa kulkee ihmisen elämäntarina sitten vähäisessä kylässä tai pienessä paatissa, hänen kohtalonsa ”kytkeytyy silti valtamereen, maailmaan ja itse universumiin”.
Papin tie
Koivukari sanoo, että pappisvihkimys on aina välillä nostanut päätään. Kirkollisen tehtävän miettiminen aktivoitui esimerkiksi 1990-luvulla, kun hän haki Rauman merimieskirkon asemanhoitajaksi, mutta ei tullut valituksi. (Asemanhoitajan titteli on nykyisin satamakuraattori.)
Ajatus pappisvihkimyksestä nousi taas mieleen, kun Koivukari kävi Italian Assisissa puolisonsa kanssa reissussa. He viipyivät paikkakunnalla kuukauden Koivukarin kirjoittaessa Sataman laulua kirjailijaresidenssissä.
Il Poverellon, ”Jumalan pienen köyhän” Fransiskus Assisilaisen syntymäkaupungin kaduilla kulkee fransiskaaniveljiä ruskeissa kaavuissaan, ja pyhiinvaeltajia ja turisteja. Kirkkoja on tiheässä, kirkonkellot helisevät.
– Arvostan pappisvirkaa, enkä halua tehdä sitä työtä puolihuolimattomasti. Sille tulee olla aikaa ja sen aika tulee olla.
Hän sanoo nyt kuusikymppisenä osaavansa asettaa rajansa, eikä ota liikaa työtä mielen ja päivien päälle. Nuorena olikin toisin.
Itseään osaa myös suojata monella tavalla. Nuorena hän otti kirkkoon kohdistuvan kritiikin raskaasti.
– Jos joku moitti kirkkoa, se tuntui ahdistavalta.
Kaksi tilipussia
Koivukari sai ensimmäisen rahapalkkansa nuorisotyönohjaajana Rauman seurakunnassa. Hän sai hengellisen herätyksen rippikouluaikana ja oli aktiivinen seurakuntanuori vuosia.
Nyt samasta seurakunnasta tulee hänen viimeinen palkkansa, kun eläkeikä on jo niin lähellä, että sen hahmottaa. Koivukarista tulee pappi, ja vieläpä Raumalle. Vihkimys on toukokuussa.
Millainen pappi hänestä tulee? Hän toivoo, että voi kohdata ihmisiä paljon.
– Ihmisiä eri vaiheissa elämäänsä.
Pappina hän voisi olla rakentaja. Satama, jossa hänellä oli työ kuin maan ja meren välissä, sopii sekin ajatukseen papin työtä. Kolmas tärkeä, kirjailijantyö, sopii hänen mielestään hyvin yhteen papin työn kanssa.
Sen pappeuden aika ei vain ollut aikaisemmin. Kirjoittaminen ei jää.
– Isoa romaanihanketta ei ole juuri tulossa, vaikka ideoita on, nekin taivaanrannan takana.
Tapio Koivukarilla on vegalakki edelleen. Ei enää se sama, mutta yhtä hyvä.
– Nuorena pidin lakkia vain tyylikkäänä, mutta kyllä se oli Helsingissä viesti, että tulen merelliseltä paikkakunnalta.
