Merimieskirkon luomiskertomus

Kunniapuheenjohtaja Antti Lemmetyisen hartaus Helsingin tuomiokirkon kappelissa.

Rakkaat merimieskirkon ystävät! Tervetuloa 150-vuotisjuhlajumalanpalvelusta edeltävään aamuhetkeen.

Oli kulunut vain kymmenkunta vuotta Suomen Merimieslähetysseuran perustamisesta, kun jo uudessa ruotsinkielisessä virsikirjassamme oli merimiehille tarkoitettu osasto, jonka aloitti Topeliuksen sanoittama virsi, joka suomennettuna alkaa Käy aavaa merta purtemme ja myrsky meidät kohtaa. Se sisältyi myöhemmin julkaistuun laulukirjaan Virsiä ja lauluja merimiehille ja siirtolaisille. Näistä lauluista vain tämä on nykyisessä virsikirjassamme, nro 594.

Jumala on suonut minulle armon olla mukana Suomen Merimieskirkon työssä 50 vuotta: Hampurin merimiespappina, ulkomaantyön sihteerinä, hallituksen jäsenenä, puheenjohtajana ja lopuksi kunniapuheenjohtajana.

Noustessasi portaita tänne kappeliin ohitit seinälaatan, jossa kerrotaan, että täällä pidettiin Suomen Merimieslähetysseuran perustamiskokous 30.9.1875. Muistolaatta paljastettiin 50 vuotta sitten Missuunamme 100-vuotisjuhlien yhteydessä. Sain noviisina olla tuolloin mukana.

Nyt Suomen Merimieskirkon luomiskertomus lyhyesti:

Englannissa, Saksassa, Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa syntynyt ja yhä voimistuva merimieslähetysaate alkoi saada 1860 -luvun lopulla jalansijaa myös Suomessa. Vaikutteita tuli monia eri reittejä.

Suomen Lähetysseuralle lähetettiin pyyntöjä ryhtyä auttamaan ja tukemaan suomalaisia merimiehiä, joita tuohon aikaan oli noin 11 000 maailman merillä. Yksi väsymätön pyytäjä oli norjalainen merimiespastori Storjohan Lontoosta. Vasta muutamia vuosia toiminut lähetysseura arvioi, ettei sillä ollut resursseja aloittaa erillistä merimiesten parissa tehtävää työtä, mutta lähetti kuitenkin Venäjän konsulien välityksellä uusia testamentteja ja hartauskirjasia Storjohanille Lontooseen, samoin Gibraltarin sairaalaan. Bibliaseura (Suomen Pipliaseura) ja Suomalaisen kirjallisuuden seura avustivat näissä hankkeissa. Paine kasvoi ja muutaman vuoden kuluttua Lähetysseura avasi oman tilin merimieslähetystyötä varten, johon alkoi kertyä varoja.

Pakanalähetysjohtaja Sirelius – noin Sireliusta tuohon aikaan tituleerattiin – sai Storjohanilta Lontoosta yhä uusia vetoomuksia. Storjohan esitti, että suomalaiset voisivat aloittaa vaikkapa Grimsbyn uudella skandinaavisella merimieslähetysasemalla. Grimsbyssä kävi tuohon aikaan yli 100 suomalaista laivaa vuodessa. Hull on lähellä ja Lontooseenkin pääsee junalla, hän kirjoitti. Storjohan suunnitteli puhujamatkaa Suomeen useamman vuoden ajan, mutta sai matkustusluvan omalta merimieslähetykseltään vasta, kun lontoolainen merimieslähetystä harrastava herra Hamburg lahjoitti matkarahat.

Kesän alussa 1874 Storjohan tuli Suomeen. Storjohan oli karismaattinen puhuja. Hän innostutti ja kutsui ihmisiä merimieslähetystyöhön. Helsingissä hän osallistui Lähetysseuran vuosijuhlaan pitäen siellä kaksi esitelmää merimieslähetyksestä ja tapasi erikseen juhlille tulleet papit, jotka syttyivät merimieslähetyksen perustamishankkeelle.

Storjohan kävi Viipurissa, Pietarissa, Inkerinmaalla, Haminassa ja Kotkassa. Joka paikassa sytyttiin merimieslähetykselle. Kotkasta käsin Storjohan kävi Kronstadtissa tapaamassa norjalaisia merimiehiäkin. Kotkassa toimi norjalaisen Hans Gutzeitin perustama Norjan saha. Siksi Kotkassa kävi paljon norjalaisia laivoja. Storjohan pani siellä alulle norjalaisen merimieslähetyksen. Kotkassa Storjohanin kokouksia pidettiin erään työmiehen asunnossa. Kaikki eivät kuitenkaan mahtuneet sisälle.

Storjohan huomautti, että seinään pitäisi hakata aukko, jotta jokainen voisi kuulla Jumalan sanaa. Paikalla olleet kirvesmiehet olivat heti valmiit työhön. Pastori empi hetken, mutta antoi sitten määräyksen: aukko seinään! Tämä tapahtuma on vertauskuva siitä, miten merimieslähetysaate tuli Suomeen. Olkoon se vertauskuva myöskin niille rohkeille ja päättäväisille teoille, joita suomalainen merimieslähetys, Merimieskirkko on tehnyt 150 vuoden ajan.

Paluumatkalla kotimaahansa Storjohan pysähtyi vielä Turussa. Siellä hän puhui Akatemiatalon juhlasalissa. Hän oli ennen tätä käynyt keskustelemassa henkilökohtaisesti arkkipiispa Bergenheimin kanssa, joka oli pelännyt, että merimieslähetys hajottaisi Lähetysseuran työtä. Arkkipiispa sai kuulla, että tarkoitus onkin perustaa erityinen seura merimieslähetystä varten. Ja kun Storjohan oli puheensa Akatemiatalolla päättänyt, Bergenheim nousi ylös, kiitti puhujaa ja ilmoitti tulleensa voitetuksi merimieslähetyksen kannattajien joukkoon.

Heti tämän kokouksen jälkeen pidettiin toinen enemmän yksityistä laatua oleva kokous tuomiokirkon sakaristossa. Kokouksen avasi pastori, Turun kuuromykkäin ylemmän koulun ensimmäinen johtaja pastori Carl Henrik Alopaeus.

Alopaeus oli nuoruudessaan liikkunut merillä käyden muun muassa Portugalissa, Englannissa ja Norjassa sekä muutenkin ulkomailla tutustumassa vammaistyöhön. Hänestä oli näillä matkoillaan tullut merimieslähetyksen ystävä, mitä hän oli elämänsä loppuun asti. Mainittakoon, että hänestä tuli sittemmin Porvoon tuomiorovasti ja lopulta piispa. Alopaeus oli usean vuoden ajan Lähetysseuran vuosikokouksissa ja juhlilla pitänyt sinnikkäästi esillä merimieslähetysasiaa tehden useita aloitteita asiasta.

Palataanpa Turun tuomiokirkon sakaristoon. Siellä Alopaeus piti sytyttävän ja lämminhenkisen puheen 1. kirje Timoteukselle luvun 5 jakeen 8 pohjalta, joka silloisen suomalaisen Raamatun käännöksen mukaisesti kuuluu näin: Jos ei joku omistansa, liiatenkin perheestänsä, murhetta pidä, se on uskon kieltänyt ja on pakanaa pahempi. Tämä noin 30 hengen kokous olikin yksimielinen siitä, että Suomeen oli saatava oma merimieslähetysseura. Innostus levisi nyt nopeasti. Kolehteja ryhdyttiin välittömästi keräämään eri puolilla Suomea Ahvenanmaata myöten.

Sääntöjen valmistelusta oli päätetty jo Storjohanin ollessa lähetysjuhlilla Helsingissä. Varsinainen puuhamies tässä vaiheessa oli Suomen kaartinpataljoonan pastori Petterson, joka oli ollut oppaana ja tulkkina Storjohanin Suomen vierailun ajan. Sääntöjä valmistelivat Pettersonin lisäksi kirkkoherra Fredrikson Sipoosta, Espoon kappalainen Öller ja lähetysjohtaja Sirelius. Samat miehet olivat olleet perustamassa Suomen Lähetysseuraa ja Suomen Sisälähetysseuraa, ja he kuuluivat Helsingin Diakonissalaitoksen tukijoukkoon. Heitä yhdisti näkemys kirkon uusista tehtävistä ja työmuodoista.

Innostus oli suuri. Storjohanin käynnistä Suomessa oli kulunut vain kaksi kuukautta, kun sääntöehdotus jo jätettiin käsiteltäväksi senaattiin, jossa säännöt vahvistettiin seuraavana vuonna juhannuksen alla. Silloisen järjestyksen mukaan yhdistyksen perustamiskokous voitiin pitää vasta, kun säännöt oli vahvistettu. Kokous pidettiin 30. päivä syyskuuta 1875 Helsingissä Nikolain kirkon itäisessä paviljongissa (kappelissa). Eli tässä rakennuksessa.

Nyt alkoi Suomen Merimieslähetyksen työ. Kannatus virisi ja laajeni. Kannatus sai uuden voimakkaan sykäyksen ensimmäisen suomalaisen merimiespapin Elis Bergrothin tehtyä laajan saarna- ja vierailumatkan Suomen seurakunnissa. Hänen omakohtaiset kokemukset Englannista ja kertomukset merimiesten elämästä ja heidän suhtautumisestaan merimiespapin työhön synnytti yhä uusia merimieslähetyspiirejä.

Eikä aikaakaan, kun näitä kannatus- ja varainhankintapiirejä oli pitkälti kolmatta sataa. Niissä eläydyttiin satamissa ja laivoilla tehtävään työhön, ja samalla niistä muodostui rukoilevia, yhteyttä ja omaa kristillistä identiteettiä vahvistavia yhteisöjä. Merimieslähetys sai näin seurakuntien, kirkon ja laajemmankin kansalaisten luottamuksen. Mutta mikä vielä tärkeämpää, sen kokivat omakseen myös merenkulkijat, heidän perheensä ja ulkomailla olevat suomalaiset siirtolaiset.

Merimieskirkon laiva on 150 vuoden aikana seilannut monien myrskyjen ja karikkojen läpi, kuten molempien maailmansotien, suurten lamavuosien ja Suomea koetelleiden devalvaatioiden läpi. On uskallettu uusille vesille. Kurssia on osattu tarkistaa ja toimintatapoja muuttaa aikojen muuttuessa. Hyvä Jumala on meitä siunannut ja antanut meille lisäksi runsaasti sisua ja solidaarisuutta.

Merimieskirkon logo, tunnus ja merkki, on ristiankkuri. Se sisältää Jumalan lupauksen siunata meidät runsain määrin, sen risti viittaa Kristukseen, joka on mennyt edeltä valmistamaan meille tilaa Isän kotiin. Se rohkaisee ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme. Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma.

Elämän merellä purjehtiminen ei koske vain tätä elämää. Elämän merellä oleva horisontti on kristitylle nimeltään taivaan ranta. Meidän on määrä purjehtia iankaikkisuuden satamaan, taivaan haminaan.

Merimieskirkon väen ehkä kaikkein rakkain virsi on ollut Gustaf Skinnarin, hailuotolaisen merimiehen, lohikauppiaan ja saarnamiehen kirjoittama laulu, joka julkaistiin aluksi Valituita hengellisiä lauluja kokoelmassa ja virsikirjassamme se ollut pian 90 vuotta. Sen sanoituksessa Merimieskirkon ristiankkurin sisältö piirtyy kirkkaana.

Virsi 301 alkaa: Kirkasta oi Kristus meille ristin uhri Golgatan, josta meille langenneille loistaa sydän Jumalan.