Juhlimme yhteistä sitoutumistamme Merimieskirkon työhön

Merimieskirkon puheenjohtajan Timo Lappalaisen juhlapuhe pääjuhlassa.

Hyvät Merimieskirkon ystävät,

On upeaa nähdä teidät kaikki näin runsaslukuisina juhlavuotemme pääjuhlassa. Ehkä tämä hyvin eri taustoista koolle tullut joukko kertoo jo itsessään, että Merimieskirkossa on jotain jytyä! Mutta mitä oikeasti tänään juhlimme? Tekoäly ehdotti, että juhlittaisiin arvoja: vieraanvaraisuutta, lähimmäisenrakkautta, toivon välittämistä ja yhteisöllisyyttä. Ei sinänsä yhtään hullumpi ehdotus.

Tänä juhlapäivänä on kuitenkin kaikkein tärkeintä juhlia yhteistä sitoutumistamme Merimieskirkon työhön. Voimme juhlia tukijoidemme eli lukuisten eri puolilla Suomea olevien ihmisten ja yhteisöjen, seurakuntien, satamien, valtionhallinnon, kirkon ja yritysten pitkäjänteistä sitoutumista ja tukea tyynen ja myrskysäidenkin aikana. Juhlimme tuhansien ja taas tuhansien työntekijöiden, harjoittelijoiden ja vapaaehtoisen sitoutumista ja halua luovuttaa omat kykynsä, taitonsa ja henkiset ja fyysiset voimavaransa Merimieskirkon työlle ja sen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tämä sitoutuminen ja työnäky ihmetyttävät, mykistävät ja vetävät samalla nöyräksi: kaveria ei jätetä. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Tutummalla kielikuvalla sanottuna jokainen vieras ja kohdattu ihminen on Jumalan luoma, ainutlaatuinen ja mittaamattoman arvokas kanssaihminen. Uskallan puhua miljoonista ihmisistä, jotka ovat tämän 150-vuotisen taipaleemme aikana saaneet kokea tulleensa kohdatuksi ja kosketetuksi. Se kokemus, että merimieskirkko on minua varten, sieltä saan tukea ja apua. Se on kantanut merimieskirkon työtä.

Olemme useamman vuosikymmenen aikana koettaneet ymmärtää, mikä työssämme ja palveluissamme kiinnostaa tai vetää puoleensa. Nämä yrityksemme ovat ajoin tuntuneet liki koomisilta. Mieleen tulee Merimieskirkon aiemman pääsihteerin leikittely 125-vuotishistoriikin johdantoluvussa. Hän aprikoi, että ovatkohan pohdinnat merimieskirkon työn menestyksestä yhtä järkeviä kuin vanhanpolven maajussin, joka ensi kertaa näki kyntötraktorin. ”Näyttäähän tuo toimivan käytännössä, mutta mitenhän mahtaa toimia teoriassa?”

Uskon tietäväni ainakin yhden asian, joka saattaa selittää meitä kohtaan tunnettua arvostusta ja kiintymystä. Loikataan ihan lyhyeksi hetkeksi yli 150 vuoden taakse. Suomalaisten merimiesten ulkomaan satamissa sielunhoitoyhtiön perustamista edelsi usean vuoden yksittäisten kansalaisten, omaisten, ystävien ja vähitellen kasvavan laajemman joukon huoli omista merenkävijöistä kaukana ulkomailla. Tämä aito huoli ja halu tehdä asialle jotakin antoivat kipinän, tarkoituksen ja päämäärän kansalaisten liikkeelle, joka lopulta 150 vuotta sai raamit ja rakenteet ympärilleen ja tuekseen: Perustetiin Sielunhoitoyhtiö.

Näin syntyvät aidot ja juurevat kansalaisjärjestöt, ihmisen kokoiset ja näköiset, ihmisen lähellä ja rinnalla kulkevat kansalaisyhteiskunnan toimijat ja tekijät. Tämä on mielestäni aivan perustavaa laatua oleva kuvaus ja selitys meistä ja keitä me olemme. Uskon vakaasti, että tämä ihmiseltä ihmisille välittyvä ruohonjuuritason liikkeemme, ihmisten lähellä ja rinnalla kulkeminen on ollut paitsi liikkeemme innoittava työnäky myös sitä jotakin, joka on synnyttänyt merkityksellisiä kokemuksia ja kohtaamisia kuluneiden 150 vuoden aikana. Tätä kansalaisliikkeen syntyperäämme ja identiteettiämme haluamme vaalia myös matkallamme tästä eteenpäin kohti uutta tuntematonta.

Olen varma, että olemme kaikki omakohtaisesti kokeneet saaneemme tukea, milloin riemun, surun tai ihan sen tavallisen arjen keskellä. Ehkä te ja vuosittain yli 200 000 tuhannen kohtaamisen kautta tavoitetut kävijät voitte parhaiten kertoa, miksi ja miten merimieskirkko on ihan hyvä juttu, juhlimisenkin arvoinen.

Usein kuultu fraasi ”juhlimme työn merkeissä” kuvaa hyvin juhlavuottamme. Olemme tuoneet ja tuomme edelleen vuoden loppuun asti Merimieskirkkoa ja sen työtä esille joissakin erityistapahtumissa, mutta ennen kaikkea ihan vain sen tavallisen, arkisen työmme keskellä. Ja samaan aikaan olemme koko ajan vieneet läpi Suomen kirkon ulkosuomalaistyön ja Merimieskirkon yhteistyön syventämistä sekä hallinnon ja operatiivisen johtamisen keskittämistä merimieskirkon vastuulle. Tämän yhteistyön myötä olemme sitoutuneet ja haluamme kehittää yhdessä tekemistämme ja toisiltamme oppimista kirkon ulkosuomalaistyön työntekijöiden ja seurakuntaneuvostojen kanssa.

Tässä kohtaa on myös syytä antaa mitä suurimmat kiitokset tämän merkittävän muutoksen aloitteentekijöille ja sitä seuranneen prosessin avainhenkilöille eli kirkkohallituksen ulkosuomalaistyön yksikön jo eläkkeelle siirtyneelle johtajalle Mauri Vihkolle ja pääsihteerillemme Hannu Suihkoselle!

Hyvät ystävät! Tänään olemme risteyskohdassa. Keskeisin tulevaisuuden haasteemme ja samalla mahdollisuutemme on tunnistaa viisaat ja kestävät ratkaisut. Miten vajaan viidenkymmenen työntekijän ja tuhannen vapaaehtoisen yhteisömme käyttää vuosittain 7 miljoonaa euroa mahdollisimman tehokkaasti yli miljoonan ulkosuomalaisen henkisen ja hengellisen hyvinvoinnin tukemiseksi eri puolilla maailmaa.

Takanamme on merkittävä 150 vuoden matka, mutta haluamme juhlavuonnakin keskittyä katsomaan eteenpäin. Menneestä olemme nimittäin oppineet, ettei paikalleen voi jäädä. Toimintaympäristön muutokset, yhä epävakaavammaksi muuttunut maailmanjärjestys ja toimintaedellytysten turvaaminen pakottavat pysymään liikkeellä.

Olen varma, että uudella merimieskirkkoyhteisöllämme, mukaan lukien vapaaehtoiset ja tukijamme, on kokemusta, tahtoa ja osaamista kehittää yhä parempia tapoja palvella ulkosuomalaisia sekä kansainvälisiä merenkulkijoita Suomen satamissa. Kaveria ei jätetä!

Haluan päättää puheeni palaamalla sadan vuoden taakse silloisen Suomen merimieslähetyksen 50-vuotisjuhlaan Helsingin Vanhassa kirkossa. Merimieslähetysseuran silloinen pääsihteeri Toivo Waltari oli valjastanut kaikki mahdolliset voimat tuodakseen seuran työtä ja merkitystä mahdollisimman näkyvästi esille. Hän oli pyytänyt veljenpoikaansa Mika Waltaria, nuorta teologian opiskelijaa ja kirjailijanalkua kirjoittamaan pienehkön kirjasen, joka tekisi hyvää reklaamia seuran työstä ja sen merkityksestä.

Näin syntyi Jumalaa paossa -teos, jossa kirjasen päähenkilö Aarne toikkaroi maailmalla hankkiutuen kaikenlaisiin ongelmiin. Kyseessä on Raamatun tuhlaajapoika -tarina siirrettynä suomalaiskansalliseen ja merelliseen maailmaan: poikamme maailmalla, sen aitonvierillä ja läsnä kotiväen jatkuva huoli, kuinka he pärjäävät. Aarnelle käy lopulta hyvin: läheisten esirukoukset ja merimieslähetyksen auttavat kädet tuovat Aarnen lopulta kotimaan kamaralle.

Kirjasen tekijän, varsin naiivin teologipojan likipitäen banaali, mutta juuri siksi niin rakastettu loppukohtaus on kuulunut jo pitkään merimieskirkkoväen juhlaillallisten pöytäpuheiden must-osastoon. Ei siis ole asiaankuuluvampaa tapaa kuin päättää tämä puheeni Mika Waltarin sanoihin.

”Aarne, hänen kihlattunsa ja Aarnen äiti seisovat yhdessä ihastellen kesäillan värejä ja ihmetellen, miten Aarne kuin ihmeen kaupalla selviytyi kaikista koettelemuksistaan. ’Ja tästä kaikesta saamme kiittää hyvää Jumalaa, lausuu äiti. Pienen tauon jälkeen Aarne jatkaa; Niin ja Suomen Merimieslähetysseuraa’!”

Kiitos kaikille teille, jotka olette omalla sitoutumisellanne tehneet tämän mahdolliseksi.