Rovasti Eija Tellervo Kalliala o.s. Ilkka kuoli 17.3.2026 Turussa nopeasti edenneen sairauden seurauksena. Hän oli 73-vuotias, syntynyt Lapualla 19.1.1953.
Eija Kallialan elämän merkittävimmät reittipisteet osuvat kolmen joen varrelle. Lapsuus- ja nuoruusvuosien lakeuksien maalaismaisemaan kuuluivat keskeisesti Lapuanjoki, ja siihen yhtyvä Nurmonjoki. Maanviljelijäperheen nuorin tytär valmistui ylioppilaaksi 1972 Lapuan yhteislyseosta. Eijalle Lapua pysyi kiintopisteenä halki vuosikymmenten ja eläkevuosina oli jälleen aika viipyä lapsuudenkodissa ja tutuilla pohjalaisilla lakeuksilla.
Yliopisto-opinnot hän aloitti samana vuonna teologisessa tiedekunnassa Helsingissä. Parin vuoden kuluttua hän solmi avioliiton Kaarlo Kallialan kanssa. Vuonna 1978 Eijan varsinainen työura alkoi Munkkiniemen seurakuntalehtorin virassa. Munkkiniemen vuosina perheeseen syntyi kaksi poikaa.
Vuonna 1983 Eija oli suomalaisella rahtilaiva Orionilla matkalla Maasjoen suistoalueella sijaitsevaan Rotterdamiin, kun Pohjanmerellä tammikuinen hirmumyrsky pakotti laivan keskittymään pari vuorokautta vain myrskystä selviytymiseen. Eija kertoi pelänneensä erityisesti kahden kuukauden ikäisen Eeron ja kaksivuotiaan Martin puolesta – ei niinkään itsensä eikä Rotterdamin uuden merimiespastorin Kallen puolesta. Puristava pelon tunne hellitti vasta myrskyn laannuttua ja laivan päästyä satamaan. Tämä ja moni muu merellä myöhemmin koettu vaikuttivat vahvasti Eijan sanoitukseen elämästä: elämä on kuin meri – elämä on meri.
Merimieskirkolla työskennelleet ja siellä asuneet tietävät, että merimiespapin työ on koko perheen yhteinen hanke ja kokemus. Muukalaisuuden, vieraanvaraisuuden, kohtaamisen ja lähimmäisestä välittämisen merkitykset ja niiden yhteen sovittaminen loivat lujan pohjan, jonka varassa hän toimi niin kotona, papin työssä, Turun piispan puolison roolissa kuin ystävienkin parissa. Yhteys Jumalaan kulkee myös toisten ihmisten kautta, kuten Jumalan rakkaus ja siunauskin. Merimieskirkoilla on aina ymmärretty, että me julistamme evankeliumia aina ja joskus jopa sanoilla.
Kuuden Maasjoen suulla eletyn merimieskirkko-vuoden jälkeen perhe muutti Turkuun, jonka kaupunkikuvan ytimessä virtaa Aurajoki. Eija vihittiin papiksi. Aluksi hänen työpanoksensa jakautui vanhusten sielunhoidon ja Turun merimieskirkon kesken. Näin Eijasta tuli Suomen ensimmäinen naismerimiespastori. Ja kun hän siirtyi kokoaikaiseksi merimiespapiksi, vauhdittui Turun merimieskirkon kehitys aivan uudelle tasolle. Siitä tuli kansainvälinen merimiesten ja rekkamiesten kohtaamispaikka, joka nojasi vahvasti vapaaehtoistyöntekijöiden ja laajan yhteistyöverkoston tukeen. Ensimmäinen naismerimiespastori ei rikkonut vain ns. lasikattoa vaan hän oli pikemminkin muurinmurtaja. Hänet nähtiin rohkeana, sydämellisenä ja toiset huomioivana tavoitteellisena yhteyksien rakentajana. Eija oli vuosituhannen vaihteen yksi merkittävimmistä merimiespapeistamme, myös merimieskirkkojen kansainvälisissä yhteyksissä.
19 vaiherikkaan merimieskirkkovuoden jälkeen Eija valittiin Henrikin seurakunnan kappalaiseksi. Seurakuntatyössä hän saattoi vuosikymmenten aikana kertynyttä osaamistaan käyttää seurakuntalaisten parhaaksi 11 vuoden ajan. Osaamista kaivattiin muuallakin. Diakoniajohtokuntien puheenjohtajana, yhteisessä kirkkoneuvostossa, kirkkovaltuustossa, kirkolliskokouksessa, Turun kristillisen opiston valtuuskunnassa, rotareissa, laulukuoroissa ja körttiseuroissa.
Kaikilla Eijan tunteneilla on hänestä sama muisto: lämmin, aidosti toisesta kiinnostunut, elämää ymmärtävä itseään korostamaton kristitty. Mikä on Lapuanjoen, mikä Maasjoen ja mikä Aurajoen ranoilla koetusta opittua, sitä ei tarvitse eritellä. Yhtä kaikki, kaikki joet laskevat mereen. Elämä on meri. Elämän merellä kaikkien merimiestaitoja tarvitaan.
Minulle Eija on yksi parhaista seilauskavereista – ihan konkreettisestikin. Neljännesvuosisadan ajan teimme kesäisin yhteisen purjehdusmatkan, Eija ja Kalle, vaimoni Anita ja minä. Yhdessä olemme katsoneet horisonttiin, kohti taivaan rantaa. Eija on meistä ensimmäisenä päässyt lopulliseen kotisatamaan, taivaan haminaan. Eijan virsi oli ”Elämä on meri” (virsi 482). Olemme laulaneet yhdessä sen monet kerrat. Väkevin muisto minulla on tämän virren laulamisesta Eijan sekä yli 600 virolaisen läheisensä menettäneen kanssa, kun olimme Estonia-laivan uppoamispaikalla pidetyssä muistohartaudessa marraskuussa 1994 kaksi kuukautta sen jälkeen, kun haveri oli tapahtunut. Tämä virolaista alkuperää oleva virsi päättyy sanoihin Isä, öin ja päivin pidät kädestä.
Kaikkein kipeimmin Eijan kuolema kosketti ydinperhettä. ”Tämä ei ole reilua – mutta ei voi sanoa, että se olisi väärinkään. Minulla oli kaksi jalkaa ja nyt vain yksi”, kuvasi Kalle minulle menetystään. Pojat puolestaan sanovat, ettei äiti ollut mikään matriarkka, mutta ehdottomasti lähisukumme sydän ja keskipiste. Hän oli omaan elämäämme säteilevä lämmön ja jatkuvan hyväksyvyyden luonnon vara. Mumman sydän ja syli oli aina lapsenlapsille lämmin ja avara.
Eijan viimeinen tahto taitaa olla hänen kuolinilmoituksessa olevat Lauri Viidan runosäkeet:
Oi kuinka on ihana elää ja tuutia lasten lapsiaan ja kertoa kauniita uniaan! Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni, rakastakaa!
Antti Lemmetyinen
Eija Kallialan perheystävä, Merimieskirkon kunniapuheenjohtaja
