Paljon ja monta, toiveissa oisi paljon ja monta. Nyt on silti parasta pysyä nastakengillä pystyssä ulko- ja sisätiloissa. Narskuttamalla tuoretta hankea viisitoista senttiä kerrallaan mennään lähikauppaan ja kioskille, eikä sitten minnekään muualle narskutellakaan.
Olen antanut itseni hurmioitua naapuruston tenavien mäenlaskusta. Meteorologit ovat sulattaneet, jäädyttäneet, vesittäneet ja lumittaneet pulkkailumahdollisuudet tammikuun puoliväliin mennessä moneen kertaan, mutta eivät nämä mielenvaihtelut ole lapsia hidastaneet. Vanhempansakin tojottavat huppuspäissään ylärinteessä viikosta toiseen, mutta eivät pystyyn jäätyneinä. Heitä lapsineen ei varmaan heilauta enää mikään ennuste.
Jopa jäykimmät organisaatiot ovat pandemian takia vetristyneet ja kehittäneet palvelujaan. Yksityisyyden suojaamiseksi en mainitse nimiä. Kunhan ne olisivat ymmärtäneet neuvotella digitaaliset palvelunsa niin, että ne ovat jatkossakin käyttökelpoisia, koska ne ovat meitä varten. Kaupan logistiikkaketjut ovat omikronin myötä hiukan pettäneet, ja ennen pelkästään kalpeat tomaatit ovat ostopäätöksen jälkeisenä aamuna kalpeita ja homeessa.
Ympäristötietoisuus on harpannut pandemian aikana monien arkeen, eikä se ole kiinni pelkästään peruutetuista lentomatkoista. Kun on ollut aikaa katsella roskiaan, on myös tarkempi niiden lajittelemisessa. Jotkut jopa pesevät roskiaan, ja jotkut asiantuntijat varoittelevat, että se voi olla peräti haitallista.
Jos täytyisi työstä mainita, niin olen kiitollinen, että sitä on. Jos täytyisi rajoituksista mainita, niin niitäkin on ollut, ja on vieläkin. Jos täytyisi yleisestä elämänrytmistä mainita, niin kylläpä on hidasta ja monimutkaista, ja jos elämänrytmin muutoksista kysyttäisiin, sanoisin että loppua kohti kärsimys yleensä tiivistyy. Meritoitumattomana pandemia-asiantuntijana arvelisin kuitenkin, että monenlaiset lähitapaamiset virvoitellaan, taukohuoneiden istumajärjestykset ratkaistaan, ystäviä halataan, teatteriesityksiä koetaan, huomataan kaverin kasvattaneen viikset, ja hätkähdetään kaupan kassahenkilöä ilman maskia.
Onhan meillä ollut hirvittävän ikävä toisiamme ja ympäristöjämme. Kaipa tämä maailmamme avautuminen on mahdollisuus valita sellaista, mitä haluaa tai tarvitsee, kun kerran onnekkaina elossa ollaan. Ei kai tule pakkoa palata myötäilemään vahingollisia tapoja?
Katsoin hiljakkoin puolisoani sohvannurkassa koronaa potemassa ja kirjaa lukemassa. Samaa seinää vasten on ripustettu vuosia sitten pääväreiltään tumma maalaus, joka näytti nyt valoisalta polulta. Niin kirkkaalta, että se houkuttelee astumaan sisälle. Soitin taitelijalle: ”Kyllähän teoksesta voi nähdä monia tasoja.”
Siinä on nyt valoisa polku ja ikkuna, ja aamulla siinä oli seinä. Ja se kokemus on minussa.
Kirta Kuusniemi
yleislääkäri
