Neljän päivän pyörähdys Espanjan Aurinkorannikolla herätteli muutamat ajatukset. Ja varsinkin isot kiitokset.
Katkaravut ”pil-pil” ihastuttivat koronavuosien jälkeen uudelleen koettuna kiehuvassa, mausteisessa öljyssä. Se tarjoillaan saviastiassa, jonka reunoille ihana maku on kärventynyt, ja sitä leivällä kaapimalla saa mahan täyteen ja suupielet kiiltämään – kerrassaan täydellinen iltapala. Pohjoismaiset pakastekatkaravut olisivat pienuudessaan kadonneet jo paistamisen aikana.
Koin myös neonvihreät hetket Euroviisujen äärellä, ja nyt meillä on moraalinen voittaja. Cha cha cha! On valtavan etuoikeutettua, että on varaa pohdiskella moraalia tässä asiassa.
Minne menisin?
Fuengirolan asemanseutu on karu. Kun katsotaan silmiin sinne ryhmittyneitä nuoria, voidaan nähdä inhimillistä hätää ja turvattomuutta. Moni lähtisi kotiin, jos olisi varaa lentolippuun, tai jos olisi koti, mihin olisi tervetullut. Nämä nuoret ovat saapuneet lentokentältä täynnä odotuksia, valoisin kasvoin. Heidän elämänsä ovat vasta alussa ja mielensä hakevat suuntaa. Rekrytoituina puhelinmyyjiksi tai muihin provisiotöihin he ovat jo ehtineet käydä läpi kovat ajat. Vaan eivät he puuttumista odota, koska ovat jo oppineet selviytymään, tai hyväksymään kärsimyksen.
Merenkulkijoiden koti-ikävässä en ole osannut kulkea myötä, enkä varsinkaan käsittänyt pakolaisen hätää oman kotinsa ja seutunsa puolesta. Lähimmäksi suurta kauheutta olen liipaissut tukiessani Suomessa potilaita, joiden omaisia, perheitä ja kyläläisiä katosi ja menehtyi Turkin maanjäristyksissä. Silloinkin olin lähes sanaton ja keinoton.
Joskus yliopistossa ihmeteltiin porukalla, miksi suureen seminaariin kutsuttu luennoitsija ei tullut paikalle, vaikka hänen maataan oli juuri pommitettu. Hänhän olisi päässyt pakoon. Hävetti hirveästi, kun ymmärsin. Kenen luokse ja minne menisin silloin, jos vielä olisi rakkaita etsittävänä? Kotiin, raunioihin, kaikkialle mistä ehkä suinkin voisin löytää heidät. Ottaisinko vastaan kaiken avun? Olisinko lamaantunut?
Arkinen työ palvelee
Onhan kirkolla projekteja ja hankkeita, jotka ovat enemmän käytäntöä kuin seremoniaa, mutta mikä olisi enemmän kuin Merimieskirkon arkinen työ hädänalaisten parissa? Se on hikistä palvelemista, eikä pelkästään saunoissa. Miten kirkko on vastassa ja voi kannatella? Millä rahkeilla Merimieskirkko voi toimittaa tehtäväänsä? Miten suojataan ihmisiä, jotka hädässä turvautuvat toisiinsa?
Merimieskirkon edellisvuoden toimintakertomuksessa nähdään monenlaisen tuen hupeneminen. En itsekään ollut ymmärtänyt tilata edes viikoittaista Sisua ja siunausta, vaikka olisin tarvinnut sitä ainakin sata kertaa. Varsinkin kauheiden lentoviipeiden jälkeen. Kotiin silloin vain on päästävä.
Kirta Kuusniemi
yleislääkäri
