Monet meistä tuntevat syvää ristiriitaa inhimillisyytemme ja sydämellisyytemme kohdatessa uutisointia kovista aihepiireistä, joista tulisi heti olla jotain mieltä.
Päivästä päivään on harmaata, aamusta iltaan saadaan jäätävää tihkua sekä kaikkia sen kavereita, eli pakkasta ja lauhaa, vähän liukkaampaa ja petollisempaa, ja sen lisäksi jotain ohutta viistotihkua, jonka takia silmät valuvat kyyneliä etkä näe kuin sumeaa. Laivan kannella en pärjäisi hengissä varttia pidempään.
Pokeripelissä voi nokittaa, joten heitetään yllemme lakot, eturistiriidat ja koventuneet tulosvaatimukset. Lisääkö? Sotatoimet merillä ja maan rajoilla. Pakolaiset, fyysisesti ja henkisesti paleltuvat lapset. Joko riittää?
Monet meistä tuntevat syvää ristiriitaa inhimillisyytemme ja sydämellisyytemme kohdatessa uutisointia näistä kovista aihepiireistä, joista tulisi heti olla jotain mieltä. Mielipide ratkaisee – oletko meitä vai niitä, onko tuntemuksesi oikea, väärä tai siltä väliltä, oletko tietämättäsi tarjoillut rakkaillesi myrkkyä, ja jos olet, niin oletko sitä, tätä ja tuotakin vielä tarkoittanut.
Osa medioista toitottaa yksilön toimintamahdollisuuksia, ja toinen puoli ihmettelee, miksi ihmeessä seisot siinä muovinkeräysastiasi kanssa, senkin idiootti. Some huutaa kuin viimeistä päivää! Kaikki puolet koostuvat erilaisista tarkoitusperistä, hyvää ja pahaa tarkoittavista neuvoista, ystävistä, läheisistä ihmisistä, jotka uskovat ja toivovat omilla tavoillaan ihan niin kuin sinä ja minä. Nekään, jotka ovat eri mieltä, eivät aina ole vihollisia.
Sympaattinen hermosto, joka mahdollistaa ihmisen selviytymistä taistelua tai pakenemista vaativissa tilanteissa, on näissä sotien uhkissa ehkä jatkuvasti vallitsemassa. Sen tärkeä myötäpuoli, parasympatia, joka hallinnoi kehon leppoisampaa meininkiä, ei voi saada valtaa, jos sympatia vallitsee. Silloin ei ruoka sula eikä uni tule.
Potilailleni määrään joutilaisuutta ja sellaista tekemistä, mistä tietää nauttivansa, tai mistä muistaa nauttineensa aiemmin. Ulkoilmasta ei yleensä ole haittaa, eikä hyvästä seurasta ja ruoasta. Kivan tekemisestä toiselle en ole koskaan kuullut kenenkään haavoittuneen.
En ihmettele, jos niskat ovat jumissa ja keinuttava laivankansihuimaus tulee ilmi ensimmäisenä ihmiskehon varoitusmerkkinä. Tai toisena, tai kolmantena merkkinä. Olkapäät tässä nousevat korviin, kun pelkoa tulee kaikista tuuteista. Silmien, korvien tasapainoelimen ja niskan päätä pystyssä pitävien lihaksien yhteistyö häiriintyy, ja tulee kokemus liikkeestä silloinkin, kun ollaan paikallaan. Pää on täynnä, tuntuu aivan irralliselta. Parasta voisi koitua, jos herätään ymmärtämään, ettei tässä mitään pelinappuloita olla.
Kansalaiset, me olemme pelin tekijöitä. Päätämme puhua, tehdä työtä ja rakastaa toisiamme, jos päätämme.
Vieläkin eletään tavallista arkea, välillä sietämättömissä pakkasviimoissa liukastellen, pystymättä näkemään paria askelta pidemmälle, tunnistamatta läheistä vastaantulijaa, katse alaspäin. Mutta hurmioidutaan keväästä ja sen valosta, kun se tulee. Ei kai haittaa, jos ennen sitäkin katsotaan ylös ja etenkin toisiamme suoraan sielun peiliin.
Artikkelin kirjoittaja on yleislääkäri ja vapaa kirjoittaja.
