Vapaaehtoisvuodestani Benelux-maiden merimieskirkossa on takana kuusi kuukautta, olen saanut työskennellä sekä Rotterdamin että Brysselin toimipisteessä. Vapaaehtoistyöhön rekrytoinnista, sen ohjaamisesta ja organisoinnista minulla on kokemusta sote-alan esihenkilön näkökulmasta.
Vapaaehtoistyö on monen haave, toive tai tavoite. Vapaaehtoistyö on monelle iloa ja merkitystä antava asia elämässä. Vapaaehtoistyö on välillä aivan perseestä ja välillä sykähdyttävän hauskaa. Vapaaehtoistyö kuuluu usein osaksi sittenkun-elämää. Elämää, jossa on enemmän vapautta, aikaa ja valinnan mahdollisuuksia. Onko näillä unelmilla pohjaa?
Organisaatio: enemmän kuin rahalla saa
Parhaimmillaan organisaatio saa vapaaehtoisesta huikean tason osaajan ja toiminnalleen sellaista lisäarvoa, jota se ei rahatilanteensa, kokonsa tai profiilinsa vuoksi olisi koskaan kyvykäs hankkimaan. Vapaaehtoisen osaamisen kautta voidaan tehdä jokin kokonaan uusi aluevaltaus uudenlaisen toiminnan muodossa tai korottaa jo olemassa olevan tekemisen tasoa merkittävästi.
Toisaalta organisaatio voi vapaaehtoisen muodossa saada riveihinsä toksisen ankeuttajan ja hämmentäjän, jonka toimintaan puuttumiseen ei ole olemassa valmiuksia tai prosesseja. Pahimmillaan tukijoukkoihin värvätty vapaaehtoinen onnistuu vääristämään toimintaa siten, että erilaiset kriisit, selvittelyt, konfliktit ja kahnaukset varjostavat kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
On aika jännä havainto, että vaikka vapaaehtoisten tulisi olla organisaatiosta riippumatta ammattilaisten toimintaa tukeva sivujuonne, saattaa vapaaehtoisten joukosta tosiaan löytyä ne suurimmat timantit tai pahin jarru tai hämmentäjä. Työntekijät rekrytoidaan tietyn koulutus- ja ansiotasosabluunan läpi. Vapaaehtoiset voivat olla kaukana tuon muotin ylä- tai alapuolella, kuinka vaan.
Esihenkilö saa iloa ja päänvaivaa
Jos yhden ihmisryhmän haluan vapaaehtoistyön tähtinä esiin, se on hiljattain eläkkeelle jääneet toimihenkilönaiset. Pitkän työuran jälkeen vasta alkanut eläkeläisen elämä voi viimein mahdollistaa sellaisia ammatillisia haaveita, jotka ovat hautuneet vuosikymmeniä.
Heillä on osaamista, jaksamista, taitoa ja tahtoa enemmän kun monella puolta nuoremmalla. Paperinmakuisten töiden jälkeen ihmisläheisyydestä haetaan täydentäviä kokemuksia ja he ovat organisaatiolle usein todellinen aarre.
Kaikenlaista saattaa sen sijaan tapahtua, jos lähtee toimimaan vapaaehtoisena ympäristössä, joka on tuttu myös palkkatyön ajalta. Pahimmillaan pelipaikalle marssii tuolloin kaikkitietävä konsultti tai yleispätevä auditoija, jolla on antaa kehitysehdotuksia kautta linjan. Yhden sortin asiantuntemusta heiltä puuttuu: ymmärtää uusi roolinsa organisaatiossa.
Vapaaehtoiset voivat tuoda raikkaita uusia tuulia tai he voivat vangita organisaation menneisyyteen. Välillä on saanut pohtia, ketä tässä palvellaan: tuotetaanko toiminnalla vapaaehtoisille hyvää mieltä vai toimitaanko aidosti nykyhetkessä. Keskustelu siitä, onko organisaatio olemassa vapaaehtoisia varten vaiko vapaaehtoiset organisaatiota varten, on syytä käydä säännöllisesti.
Kaikki eivät kannusta
Tässäkin lajissa kaukalon laidalta kuuluu kaikenlaista älämölöä. Aina löytyy tietäjä, joka kertoo vapaaehtoistyön olevan joltakin kantilta väärin. Ensisijaisesti vapaaehtoinen on ymmärtämätön hölmö, joka hyväuskoisesti antaa työpanoksensa maksutta ja tulee näin ollen hyväksikäytetyksi.
Tiedostavimmat kansalaiset huomauttavat vastuullisesti, että vapaaehtoistyö on neuvokas tapa veronkiertoon: onhan vapaaehtoisen saama ylöspito heidän mielestään palkkaa, jonka hän saa verovapaasti.
Kolmas tietäjä kertoo, että vapaaehtoistoimija vie leivän palkkatyöläisen suusta mahdollistamalla epäterveet rakenteet ja toiminnan: oikeasta työstä pitää aina maksaa oikea palkka. Neljäs life coach pahoittelee, ettei henkilö ole keksinyt elämälleen aitoa tai oikeaa sisältöä, kun vapaa-ajallakin pitää mennä töihin, ehkä on kyse jopa suorittajasta.
Hymy pahasti hyydyksissä
Opin eilen uuden lauseen, jota alan käyttää viljalti tulevaisuudessa ja aloitan tästä blogitekstistä: järkevät perustelut eivät auta ihmisille, joiden mielipide ei perustu järkeen. Vaikka toisen elämänvalinnat eivät omilta tuntuisikaan, kuuluu aikuiseen elämään kyky niiden kunnioittamiseen ja arvostelematta jättämiseen.
Jos jokin asia epäilyttää, älä arvostele, vaan kysy. Saatat oppia jotain. Itse olen vuosien saatossa lopettanut selittelyt ja perustelut. Kun kohtaan paremmin tietäjiä, vaihdan kahvipöytää joko konkreettisesti tai kuvainnollisesti.
Hankalinta on vapaaehtoisena ollut kritiikki, jossa ystävällinen asiakas harmittelee sinulle toiminnan puutteellisuutta varsin hyvin tietäen, että palvelu perustuu vapaaehtoisten antamaan työpanokseen.
Miten ilmaistaan kauniisti se, että kehitysehdotusten sijaan palautteen antaja voisi hyvin kääriä hihansa ja tarttua toimeen, jos kerran havaitsee tekemätöntä työtä?
Minä en sitä (vielä) osaa ja myönnettäköön, että muutama piikikäs kommentti on jäänyt kielelle pyörimään eikä tällaisten palvelutilanteiden hymy ole ollut sieltä aidoimmasta päästä.
Vapaaehtoinen pakko
Miksi teen ilman palkkaa töitä, joista voisin toisaalla saada rahallista korvausta? Sillä vaikka poliittisesti korrektisti puhutaan nykyisin ”vain” vapaaehtoisista, kyllä tämä ihan työstä käy. Meitä perehdytettiin vielä ennen lähtöämme Euroopan eri toimipisteisiin kertomalla, että ”kyllä se vapaaehtoisuus aika suurelta osin loppuu siinä vaiheessa kun täältä Suomesta lähdetään” ja näinhän se on.
Koen koko työurani tehneeni äärimmäisen arvokasta ja ihmisläheistä työtä. En siis ole vailla korjaavia kokemuksia korporaatiomaailman jälkeen. Vapaaehtoistyö määritellään usein pyyteettömäksi ja epäitsekkääksi toiminnaksi. Maailmaa voi omalta osaltaan tehdä paremmaksi paikaksi myös vapaaehtoistyön kautta. Tämäkään asia ei ole osaltani totta: en ole hiukkaakaan epäitsekäs, päinvastoin. Kun rahat loppuvat, menen hetkeksi jälleen oikeisiin töihin, jotta voin taas jatkaa töitä ilman palkkaa. Mikä järki tässä on?
Vapaaehtoisena toimiminen on minulle työväline. Toimintamuotona se mahdollistaa soluttautumiseni mitä erilaisimpiin maisemiin, toimintaympäristöihin ja tehtäviin. Teen vapaaehtoisena töitä täysillä, mutta vahvasti oma etu mielessäni. Eikö sitten samanlaisia haasteita ja mahdollisuuksia olisi tarjolla myös palkkatyössä? Ei, niin väitän.
Minulle vapaaehtoisuus on ennen kaikkea väline oppia maailmasta ja itsestäni lisää.
Palkattomuus laittaa pohtimaan
Huonoinakin päivinä työntekijä voi lohduttautua sillä, että menetystä vapaa-ajasta on luvassa taloudellinen kompensaatio. Tietenkin työn ilo ja tyydytys on syytä löytää muualta, mutta silti turvana on perälauta palkan muodossa: kun yhtään ei huvita, voi ajatella sentään saavansa rahaa. Myös vapaaehtoista ketuttelee aika-ajoin. Mikä hänelle lohduksi tilanteissa, joissa harmittaa, turhauttaa tai mikään ei huvita?
Oma motivaatio on ollut koetuksella erilaisten konfliktien keskellä tai hetkinä, jolloin olen kokenut, etteivät työt ja vastuut jakaudu tasapuolisesti. On mahtavaa saada toimia itseään osaavampien tekijöiden kanssa. Tilanne on toinen, kun omille harteille tuntuu kasautuvan kanssapelaajia enemmän kannettavaa.
Palkkatyössä on helppo marssia pomon puheille ja vähintäänkin neuvotella siitä, että oma osaaminen ja vastuu olisi syytä palkita myös taloudellisesti. Mutta kun vapaaehtoisen palkkana on esihenkilön kiitos ja itselle saatu hyvä mieli, miten toimia tilanteissa, jossa kyvyt ja sitä kautta vastuut ovat vapaaehtoisten ryhmässä kovin kirjavat?
Paskoina päivinä arvot pelastavat. Jotain arvokasta ja tärkeää vietiin tänäänkin eteenpäin. Jokainen tavallaan, tyylillään ja omien kykyjensä ja voimiensa mukaan. Muuta ei voi vaatia ja se täytyy jokaisen vapaaehtoisen ymmärtää ja hyväksyä.
