Venäjän hyökätessä Ukrainaan Eurooppa tyrmistyi. Voiko tämä järjettömyys olla totta! Olemme seuranneet uutisia herkeämättä. Miten Ukrainalle käy? Miten Euroopalle käy? Entä meille?
Tätä kirjoittaessani kerrotaan kolmen miljoonaan ukrainalaisen paenneen maasta, lapsia, äitejä, isovanhempia. Miehet ovat jääneet puolustamaan maataan. Näemme kuvia pakenevista ihmisistä ja pommitetuista kaupungeista televisiossa ja lehtien sivuilla. Kaikki tämä tulee niin lähelle, enemmän kuin iholle.
Viime päivinä on mieleeni noussut tapahtumat joulun alla runsas 40 vuotta sitten. Olin ollut puoli vuotta Merimieskirkon ulkomaantyöstä vastaavana apulaispääsihteerinä, kun Puolassa julistettiin sotatila. Solidaarisuusliike oli kukistettava. Uhkana oli, että Neuvostoliiton joukot tulevat Puolaan tekemään tästäkin kansannoususta lopun. Puolan valtiohan kuului toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton toimesta perustettuun Varsovan liittoon eli Neuvostoliiton etupiiriin, kansanomaisesti sanottuna ns. itäblokkiin.
Gdanskin merimieskirkkomme johtaja Ari Lindqvist oli käymässä työasioissa Helsingissä, kun sotatila yllättäen julistettiin. Osa perheestä oli kotona Gdanskin pienellä merimieskirkolla. Olin saattamassa Eteläsatamassa Aria ja hänen pientä poikaansa. Puolalainen m/s Silesia oli lähdössä, vaikka Puolaan pyrkiville ei enää myönnettykään viisumeita. Arveltiin, että se olisi toistaiseksi viimeinen laivavuoro Suomesta Puolaan. Diplomaattipassilla Ari sai kuitenkin maahantuloluvan. Muistan, miten toivotin Arille ja Tuukalle rohkeutta ja lujasti siunausta ennen kuin he ajoivat yötä vasten merelle lähtevään laivaan lähes ainoina matkustajina.
Ari lähti sotatilassa olevaan maahan perheensä pariin ja merimieskirkolle. Hänen päättäväisyytensä kosketti – rohkea mies, ajattelin. Mieleni valtasi samalla murhe ja pelko. Mitenkähän heille käy? Hyvinhän heille kävi, eikä Puolan ”Solidarnosc”-liikekään pysähtynyt. Puolan kehitys jatkui kohti kommunistisen vallan väistymistä ja vuoden 1989 vapaita vaaleja. Kymmenen vuotta myöhemmin Puola liittyi Natoon ja vuodesta 2004 lähtien se on ollut EU:n jäsenmaa.
Solidaarisuutta
Merimieskirkon kautta minulla oli mahdollisuus seurata seuraavien vuosien ajan läheltä solidaarisuuden voimaa. Ja nyt Puolaan on tullut sotaa pakenevia ukrainalaisia yli 1,5 miljoonaa. Heitä on oltu ottamassa rajalla vastaan avosylin. Puolalaisten solidaarisuus noussee erityisesti omasta lähihistorian kokemuksista ja yhteisestä muistista. Ukrainalaisten tuska on tuttu. Sama solidaarisuus näkyy nyt koko Euroopassa.
Merimieskirkon ulkomaantyötä johtaessani minulle tuli tavaksi toivottaa työtovereille aina ”Sisua, Siunausta ja Solidaarisuutta” lähetetyn kirjeen päätteeksi. Tavasta syntyi sitten yleisempikin Merimieskirkon itseymmärrys. Lähetimme toisillemme aina SSS-terveisiä. Vielä nytkin Merimieskirkko toivottaa sähköpostilla viikoittain kaikille halukkaille Viikon sanan myötä sisua ja siunausta.
SSS-toivotukset ovat juuri nyt paikallaan koronapandemian ja Ukrainan sodan takia. Niiden syvyyttä ja vaikuttavuutta punnitaan isoin punnuksin koko Euroopan turvallisuusjärjestelmän murrosvaiheessa.
Rohkeutta
Merimieskirkon uudessa strategiassa toimintaa ohjaavat arvot on nyt kiteytetty sanoiksi ”Vieraanvaraisuus”, ”Rohkeus” ja ”Turvallisuus”. Merimieskirkko on pitkän historiansa aikana selvinnyt läpi kahdesta maailmansodasta ja monista muista kriiseistä. On oltu rohkeasti myötätuntoisia niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Rohkeus on solidaarisuutta ja asettumista oikeudenmukaisuuden puolelle. Rohkeus on pitkäjänteisyyttä, sisukkuutta, vaikka olisi kiusaus antaa periksi tai kaunistella totuutta.
Siunaus on sitä, että rukoilemme ja luotamme Jumalan siunaavan Merimieskirkkoa ja meitä. Siunauksen lupaus kiteytyy vaikkapa Vapahtajamme sanoihin ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”. Tässä on Jumalan antama turvatakuu. Jumalan siunaamat välittävät rohkeasti siunausta eteenpäin vieraanvaraisuudella ja solidaarisuuden teoilla.
Toivotan koko Merimieskirkon väelle ja ystäville rohkeutta!
SSS-terveisin
Antti Lemmetyinen, Merimieskirkon kunniapuheenjohtaja
Suomen Merimieskirkko toimi Puolassa vuosina 1951-2008. Merimieskirkko on julkaissut Gdyniassa ja Gdanskissa tehdystä merimieskirkkotyöstä Esko Vepsän kirjoittaman historiateoksen Sirpin ja vasaran varjossa vuonna 2015.
