Kirkkoihin purjehtineet laivat

Erityisesti saariston ja rannikon kirkkojen katossa roikkuu laiva. Osa laivoista on votiiveja, lahjoja pyhimykselle tai Jumalalle, osa on edustuslahjoja. Kirkkoon laiva sopi sekä symboliarvon että huonekorkeuden takia.

Teksti Taina Saarinen

Pääkuva: Kirkkolaiva hallitsee koristelultaan yksinkertaisten uusklassististen kirkkojen sisätilaa. Hiittisten puukirkossa on neljä laivaa. Kuva: Kemiön seurakunta.

Koristeellinen laiva kirkon katossa kiinnittää huomiota. Kirkkolaivoja on Suomessa noin 200. Niistä puolet on 1600- ja 1700-luvuilta, jotka olivat niiden suosion huippuaikaa. Enemmänkin on ollut, mutta osa on tuhoutunut tulipaloissa ja sodissa.

Laivalahjojen muoti tuli Suomeen Ruotsin katolisen kirkon kautta. Katolinen kirkko otti laivafiguurit omakseen kautta Euroopan, kun merenkulun vaarallisuus liitti ne uhraamiseen. Kirkkoon luvattiin lahjalaiva, jos Jumala sallisi päästä vaaralliselta merimatkalta ehjänä kotiin. Kun toive oli toteutunut – tai sairaus voitettu tai sato onnistunut – oli lahjan paikka.

Votiivi-sana tulee latinan sanasta votum: lupaus, lahja, uhrilahja, toivomus. Laivoja on lahjoitettu uhrilahjana myös hyvän kalansaaliin, sairauden voittamisen, hyvän viljasadon tai kauppalaivan menestyksen toivossa.

Laivoja on muuallakin kuin kirkoissa. Euroopan rannikkokaupunkien pormestarit ja hallitsijat antoivat virallisilla vierailuilla lahjoja, myös näitä laivoja. Lahjat ripustettiin raatihuoneen, pörssihallin tai kiltasalien kattokorkeuteen kuten on edelleen Tallinnassa, Lübeckissä, Bremenissä, Danzigissa ja Hampurissa, eikä näissä tapauksissa laivalla ole ollut uskonnollista vertauskuvallisuutta.

Pienten kaupunkien mataliin rakennuksiin suurikokoiset laivat eivät sopineet, ja silloin vain kirkko oli mahdollinen.

Sotalaivat kommentoivat historiaa

Näyttävyyden ja katsojan mielen vahvistuksen vuoksi kirkkolaivat purjehtivat kaikessa komeudessaan täystakiloituina, usein täysissä purjeissa.

Suurin osa kirkkolaivoista on sotalaivoja. Niiden kyljissä sojottavat kanuunat valmiina hyökkäykseen, tykkejä on usein enemmän kuin yhdessäkään oikeassa fregatissa.

Hurjat sotalaivat liittyvät myös 1600-luvun alkupuolella käytyyn 30-vuotiseen sotaan, joka oli luonteeltaan uskontojen sota, sekä ajan ajatukseen taistelevasta kirkosta, ecclesia militans. Tämä selittänee laivat sisämaan kirkoissa, myös Suomessa.

Oleellista oli kirkkolaivojen näyttävyys, ei realistisuus. Niiden rakentajat olivat näppäriä, parhailla oli myös taiteellista silmää, ja materiaalit olivat edullisia. Osa laivoista on mielikuvituslaivoja, osalla on ollut esikuva. Sekin näkyy jäljessä, jos tekijä, kuten merimies, kalastaja tai rannikon käsityöläinen on tuntenut laivat.

Laivat rakennettiin katselijoita varten ja niitä katseltiin alhaalta päin. Perspektiivin takia runko rakennettiin lyhyeksi ja pulleaksi, mutta vedenalinen osa niin matalaksi, että oikea laiva kellahtaisi kumoon heti.

Tankkeri Espooseen

Espoon pastori Hans-Christian Daniel yritti 1970-luvulla puhua laivan uuteen kirkkoonsa alueen merkittävältä toimijalta Nesteen pääkonttorilta. Daniel halusi öljytankkerin pienoismallin, mutta Neste ei suostunut. Nesteen mukaan kirkossa piti olla purjelaiva tankkerin ollessa bisnestä ja rahantekoa varten.

Neste oli herkkä imagostaan. Kirkkoihin oli kuitenkin asennettu kauppalaivoja 1700–1800-luvulla, eivätkä sotalaivatkaan ole olleet ongelma. Mutta Espoo jäi ilman tankkeriaan.

Sään ennustaja

Volter Kilpi kertoo Alastalon salissa -saaristolaisromaanin tunnepitoisessa esiluvussa Kustavin kirkon 150-vuotisjuhlasta vuonna 1933:

Malmiset ja messinkiset kynttiläkruunut riippuvat raskaina laesta, auringon kimmel on saavuttanut lähimmän lasikruunun kuorissa ja leikkii sen kristalli-ihmeillä, lehteriparvien edessä huojuvat hiljaa vanhat kirkkolaivat korkeine peräpeileineen ja täydessä taklauksessaan.

Ja kyllä, laivat liikkuivat. Liikkuivat, koska ne oli kiinnitetty kattoon hamppuköydellä, joka kiristyi ja löystyi ilmankosteuden mukaan. Ihmiset hoksasivat ennustaa säätä kirkkolaivan liikkeistä, eikä aivan metsään mentykään. Metallikettinki oli kallista.

Arvostus noussut

Vaikka seurakuntalaiset pitivät laivoista ja ne olivat taidokkaastikin tehtyjä, niitä ei ole ihan aina arvostettu. Tekijätietoja on harvoin dokumentoitu, eikä laivoja juuri mainita inventaarioissa. Useimmista kirkkojen laivoista ei tiedetä, onko kyseessä uhrilahja, edustuslahja, koriste tai muistoesine.

Säilyttämisen laitakin oli niin ja näin. Kun värit haalistuivat ja purjeet reikiintyivät, laiva nostettiin mihin sattui mahtumaan: tapulin portaikkoon, vintille tai kellariin. Sieltä laiva saattoi päätyä lasten leikkeihin.

Aikana, jolloin kansanlapsilla ei juuri ollut leluja, on rapistuneempikin laiva ollut aarre. Nämä laivat, joiden purjeetkin olivat ohutta kangasta tai runko paperia, eivät kestäneet leikkejä, saati uittamista rantavedessä.

Viime vuosikymmeninä kirkkolaivoja on restauroitu ja ne, jotka eivät ole kirkkonsa katossa, ovat hyvässä tallessa museoissa.

Historiaan uivat laivat

Talvisodan alla pelastui evakkoon pakattuna merenkulkija- ja kalastajapitäjä Koiviston kirkon kolmesta laivasta vanhin, täystakiloitu 34-tykkinen fregatti. Se valittiin mukaan, koska se oli erityinen: puukirkko oli saanut sen valmistujaislahjaksi vuonna 1763. Nyt laiva on Haminassa, Johanneksen kirkon kuorissa.

Upinniemen varuskuntakirkossa, Merikappelin kirkossa, on Suomen kirkkolaivoista suurin, kansallislaivamme Suomen Joutsenen pienoismalli (1973). Laiva on peräti 2,74 metriä pitkä ja painaa 140 kiloa. Rakentaja, pienoismallien tekijä Åke Sandvall halusi pienois-Joutsenesta tarkan kopion ja rakensi siihen harvinaisen detaljin, pikkuruiset pelastusveneet.

Sundvallin on myös Turun tuomiokirkossa oleva pienoismalli Alaskan vesien 1850-luvun valaanpyyntialuksesta, Turku-laivasta.

Kirkkolaivaperinne alkoi hiipua 1800-luvun lopulla. Silloin laiva alettiin nähdä uudella tavalla, seurakunnan ja kirkkoinstituution vertauskuvana, jolle löytyy peruste Raamatun tekstistä Matteukselta, joka vertaa seurakuntaa laivaan miehistöineen.