Lauman läheisyys on tehnyt merimieskirkoista tavallisten ihmisten kirkkoja, joissa uskon lujuutta ei mittailla.
Paimenen pitää haista laumaltaan, sanoi paavi Franciscus joskus. ”Ellei haise, ei voi olla paimen.” Näin katolisen kirkon johtaja kommentoi pappien etääntymistä seurakuntalaisistaan – sekä henkistä ja hengellistä että yhteiskunnallista, sosiaalista ja kulttuurista etääntymistä.
Miltä merimiespastorin pitäisi haista? Rommilta ja piipputupakalta? Niiltä taitavat merenkulkijatkin tuoksua enää vain vanhoissa lauluissa ja mielikuvissa. Konerasvalta, dieselöljyltä, hieltä ja tupakalta? Taxfree-deodorantilta? Mustalta kahvilta?
Merimieskirkko perustettiin lähes 150 vuotta sitten palvelemaan suomalaisia merenkulkijoita maailman satamakaupungeissa. Pian toiminta laajeni koskemaan myös muitakin suomalaisia kulkijoita ja ulkomaille asettuneita maanmiehiä ja -naisia.
Merimiespastorit ja muut merimieskirkoilla työskentelevät, yhtä lailla vapaaehtoiset ja palkatut työntekijät, ovat aina eläneet samassa laumassa seurakuntalaistensa kanssa. Paavin lohkaisua myötäillen: haisseet laumaltaan. Juuri lauman läheisyys on tehnyt merimieskirkot vuosikymmenten saatossa sellaisiksi kuin ne nyt ovat: tavallisten ihmisten kirkoiksi, joissa kynnys on matalalla eikä uskon lujuutta mittailla.
Merenkulun muutosten myötä merimieskirkoilla käy yhä vähemmän merenkulkijoita ja yhä enemmän suomalaisia maahanmuuttajia, opiskelijoita, harjoittelijoita ja reissaajia. Maahanmuuttajia ulkomailla palvelevat pastorit, sosiaalikuraattorit ja palveluvastaavat ovat maahanmuuttajia itsekin. Sitäkin se laumalta haiseminen tarkoittaa.
Vaikka merimieskirkko saunoineen, kirjastoineen, korvapuustikahviloineen ja suomalaisia tuotteita notkuvine kyläkauppoineen on tärkeä suomalaisten ja Suomen ystävien kohtaamispaikka maailmalla, yhä enemmän kohtaamisen suunta menee toisin päin ja paimen hakeutuu sinne, missä laumakin on. Merimieskirkon sosiaalikuraattorit ja pastorit liikkuvat siellä, missä ihmiset ja yhteisöt ovat eivätkä vain odottele laumaa kokoontuvaksi sinne, missä paimen suvaitsee sijaita.
Merenkulun suhteen se tarkoittaa sitä, että kun laivojen väellä ei ole aikaa poiketa merimieskirkolla, tulee merimieskirkon väki piipahtamaan laivoille. Joskus seilaamaan palan matkaa mukana meren päälläkin.
Laumalta haisemisessa on riskinsä: vääränlainen mukautuminen, falski veljeily ja mielistely. Se riski on paimenen kuitenkin rohkeasti otettava, jos haluaa lauman hajun tarttuvan.
Kirjoittaja on Benelux-maiden merimieskirkkotyön johtaja ja Brysselin merimiespastori.
