”Venäjänsuomalaisilla” merimiehillä oli yhteydet yläkerran voimiin
Rauli Virtanen: Riosta Rotterdamiin. Suomalaisten merimiesten satamareissuja. John Nurmisen säätiö 2018.
Teksti: Joni Skiftesvik
Kuvat ja kuvatekstit kirjasta. Merimieskirkon arkisto.
Jotta ei jäisi kenellekään epäselväksi, niin sanon heti alkuunsa, että Rauli Virtanen on kirjoittanut erinomaisen kirjan suomalaisten merimiesten kohtaloista maailman merillä.
Satamakylän kasvattina olen kuullut vuosien varrella huikeita tarinoita seiloreiden seikkailuista, mutta valitettavasti monista on voinut sanoa heti, että ne ovat kuin kalamiesten juttuja, niistä voi vähentää puolet pois. Virtasen kirjasta on vaikea vähentää tai muuttaa mitään. Kertomukset ovat dokumentoituja. Tekijä on käyttänyt arkistoja, lukenut vanhoja lehtiä, haastatellut merenkulkijoita ja jututtanut suomalaisten merimiesten kanssa vieraissa maissa tekemisissä olleita ihmisiä. Suomen Merimieskirkon kanssa Virtanen on tehnyt erityisen tiivistä ja tuottoisaa yhteistyötä.
Suomalaiset merimiehet purjehtivat aikoinaan maailmalla ”venäjänsuomalaisina”. Etenkin Amerikassa heitä pidettiin väkivahvoina ja varsinkin humalapäissään vaarallisina otuksina, joilla oli jonkinmoisia outoja yhteyksiä yläkerran voimiin. Kun vuonna 1902 muuan amerikkalaisalus joutui tuhoisaan haveriin, pelastuneet miehet panivat lehtihaastattelussa koko kauheuden suomalaisen syyksi, sillä ”suomalainen mies miehistössä johtaa haaksirikkoon”. <jatkuu kuvan jälkeen>
Peräti hirttotuomion sai suomalainen Miller yllytettyään miehistön 1875 amerikkalaisella laivalla kapinaan. ”Isokokoinen venäjänsuomalainen” sai kyllikseen juomakelvottomasta vedestä, pilaantuneesta ruoasta ja huonosta kohtelusta. Rytäkässä kuoli kaksi perämiestä. Hirsipuulta suomalaisen pelasti presidentin armahdus.
Viina oli syypää lähes kaikkiin ongelmiin, joihin hurjapäiset, usein kielitaidottomat suomalaiset sortuivat. Viinaa ei kuitenkaan voi syyttää maailmanpolitiikan aiheuttamista konflikteista ja sodista, joista suomalaiset merimiehet joutuivat kärsimään. Sotavuosina heitä virui pitkin maailmanrantoja mitä surkeimmissa oloissa Saksan keskitysleirejä myöten.
Nälän ja tautien musertamina merimiehiä menehtyi kurjissa oloissa. Lukijalle jää kuva, että konsulaatit ja ulkoministeriö eivät aina tehneet kaikkea voitavaansa saadakseen suomalaiset seilorit konfliktien kurimuksista kotimaahansa. <jatkuu kuvan jälkeen>
Merimiesten suosikkimaina näyttäytyvät Virtasen kirjassa Etelä-Amerikan maat Brasilia ja Argentiina ja niissä Rio de Janeiron ja Buenos Airesin kaupungit. Kun laivaliikenne sodan jälkeen oli Etelä-Amerikkaan Suomesta vilkkaimmillaan, merimiehiä rantautui satamapummeiksi varsinkin ”Bonikseen”. Maihin jääneitä pahasti alkoholisoituneita miehiä auttoi kaupunkiin suurella vaivalla perustettu suomalainen merimieskirkko.
Kirkkoa ja sen suuriarvoista työtä tehnyttä henkilökuntaa merenkulkijat ja suomalaisen siirtolaisyhdyskunnan Colonia Finlandesan asukkaat muistavat lämmöllä vielä vuosikymmenten jälkeen.
Kävin Buenos Airesin merimieskirkossa marraskuussa 1984. Toiminta oli silloin loppunut, paikalla oli vain talonmies. Kirkossa oli runsaasti ainutlaatuista, merimiesten maailmalta tuomaa ja itse tekemää esineistöä. Toivottavasti se on tallennettu.
Jos pitää nimetä Virtasen kirjan erikoisin tarina, niin sellainen on m/s Finnbeaverin moottorimies Antero Kamppurin putoaminen Atlanttiin 1979 ja selviytyminen elävänä 23 tunnin uintireissun jälkeen. Korkeassa aallokossa uivan miehen havaitsi amerikkalaisen Cincinnati-sukellusveneen tähystäjä.
”Ne veti mut kuin lahnan vedestä”, Kamppuri kuvaili pelastumistaan. Miamilaisessa sairaalassa mies antoi lehdistölle lausunnon: ”Tää on ihmeellinen sairaala, kun täällä saa oluttakin.”
Rauli Virtanen on palkittu kertaalleen ansioistaan ulkomaantoimittajana valtion tiedonjulkistamispalkinnolla. Saman palkinnon hänelle voisi antaa nyt tästä kirjasta.
