Harjoittelija, joka ei ”tällaista hommaa työkseen tekisi”, jää nyt työntekijänä eläkkeelle. ”Tämä on ollut sitä, mitä olen halunnut tehdä.”
Rauman merimieskirkon satamakuraattori Eija Tuorila jää eläkkeelle 1.10.2019 reilun 10 vakituisen merimieskirkkotyövuoden jälkeen. Läksiäisiä vietettiin jo elokuun lopulla, jonka jälkeen Eija jäi hyvin ansaitulle kesälomalle. Rauman merimieskirkko on ollut kiinni reilun kuukauden, mutta avataan taas lokakuun alussa uuden työntekijän ottaessa vetovastuun toiminnasta.
Vaikka Rauman murre ei ole kymmenessä vuodessa Eijaan tarttunut – ”pohojalainen” kun on – vuosiin mahtuu paljon uuden oppimista. Eija ehti työskennellä kesälomasijaisena Vuosaaren merimieskirkkoa lukuun ottamatta kaikilla kotimaan 7 merimieskirkolla ennen vakipestiä Raumalla. Plakkarissa on myös Raahen merimieskirkko, joka toimi vuosina 2000-2016.
Monta kertaa ovat merimiehet hiuksiaan haroneet, kun ovat tavanneet Eijan edellisestä kerrasta poikkeavassa satamassa. Pirteä, avoin, lupsakka, mutta samalla jämäkkä luonne jää mieleen. Esimiehensä Jaakko Laasion sanoin ”Eija on jättänyt ison jäljen aina sinne, missä on käynyt”. Päätä raapiessa merimiehet aina pähkäilevätkin, missä satamassa tai millä laivalla on Eijan ensi kertaa nähnyt.
Ihminen ihmiselle
Merimieskirkon yksi palvelumuodoista on viedä merenkulkijat näiden halutessaan kaupunkiin ostoksille.
”Oletteko te naimisissa, kysyttiin kerran, kun olin erään laivakokin kanssa jälleen kerran shoppailemassa”, Eija naurahtaa.
”Olemme tunteneet kauan ja tosiaan, saatamme käyttäytyä kuin aviopari, kun meillä on hauskaa ostoksia valitessa.”
Merimieskirkkotyö etenkin ns. kolmannen maailman maista tulevien merenkulkijoiden kanssa on tuonut myös suhteellisuudentajua elämään.
”Laivoilla on oltava tuntosarvet koko ajan pystyssä ja aistittava sen tunnelmaa. Merenkulkija kun ei työyhteisössään valita, vaan kertoo huolensa Merimieskirkon työntekijälle”, Eija sanoo.
Eräässä haastattelussa Tuorila kertoi olevansa ”ihminen ihmiselle”, henkilö, jolle voi puhua kaikesta aavan ja taivaan välillä. Puhuminen paitsi huojentaa mieltä myös lisää meriturvallisuutta. Kun merenkulkija voi keskittyä ongelman sijaan työhönsä, inhimillisen virheen mahdollisuus pienenee.
Erälläkin aasialaisella merimiehellä on jatkuva huoli perheestään, sillä asuinnaapurustonsa on ollut pitkään huumejengien taistelutannerta. Turvallisuusuuden tunne on yksi tekijä, miksi moni ulkomaalainen Suomeen rakastuu.
”Meillä on asiat hyvin. Ei tee mieli valittaa pikkuasioista.”
Merkityksellistä työtä
Eija Tuorila syntyi Himangalla elokuussa 1955 perheen esikoisena. Perheeseen syntyi vielä kolme tyttöä ja yksi poika.
Kauppaopiston käytyään Eija sai toimistotöitä Helsingistä. Vuoden kestänyt työrupeama kuvaa hyvin Eijan rohkeutta katsoa eteenpäin. ”Kun en tykännyt, niin lähdin pois. Mitä sitä turhaan kärvistelemään.”
Sen jälkeen Eija pestautui himankalaiseen pankkiin töihin, ja muutaman muunkin Osuuspankin palkkalistoilla työvuosia kertyi yhteensä 15. Pankkimaailman murros toi mukanaan erilaisten palveluiden myyntivelvoitteen ja jatkuvat tulostavoitteet, mikä vei Eijalta työn ilon. Oli aika vaihtaa alaa.
Eija lähti opiskelemaan Porin Diakonia-ammattikorkeakouluun, mistä hän valmistui sosionomi-diakoniksi. Täällä hän keksi lähteä monikulttuurisuuteen liittyvään työharjoitteluun Kokkolan merimieskirkolle.
”En kyllä tekisi tällaista työtä”, lukee Eijan opiskeluaikaisessa vuoden 2001 päiväkirjassa. Eijaa naurattaa tämän muistelu, etenkin kun viimeisenä harjoittelupäivänä hän päätti hakea kesätöihin samaan paikkaan. Sieltä seitsemän kirkon kautta hän aikanaan Raumalle päätyi, jossa työstä tuli vakituinen.
Työ on ollut ajoittain rankkaa, mutta palkitsevaa ja merkityksellistä. ”Sitä ei aina heti huomaakaan, kuinka paljon työstä ja kohtaamisista saa itselleen.”
”Tämä on sitä, mitä olen halunnut tehdä.”
Isot korvat, pieni suu
Merimieskirkkotyöstä tulee monelle elämäntyö ja kaikkiin se jättää jonkinlaisen jälkensä. Eijalla on resepti siihen, miten hallitussa kaaoksessa selviää. Sehän tiedetään, että merimieskirkoilla on turhaa suunnitella minuuttiaikataulua päivään, sillä muutoksia tulee varmasti ja erilaisiin tilanteisiin pitää kyetä reagoimaan nopeastikin.
”Merimieskirkkotyössä pitää olla maalaisjärkeä tilanteiden ratkaisemiseksi. Reiluus, avoimuus ja ennakkoluulottomuus sekä kuuntelemisen taito ovat tärkeitä ominaisuuksia. Rohkeakin pitää olla, mutta ei uhkarohkea.”
”Meillä on isot korvat, mutta pieni suu”, Eija lisää. Sillä hän tarkoittaa kuulemiensa asioiden pitämistä itsellään. Luottamus on kaiken a ja o.
Näiden lisäksi pitää Eijan mukaan osata olla oma aito itsensä. Roolipeli ei merenkulkumaailmassa toimi, sillä teeskentely näkyy heti läpi. Merimieskirkkotyössä yksi työkalu on oma persoona, mikä voi kuormittaakin, mutta toisaalta sillä päästään parhaaseen lopputulokseen, tasavertaiseen kohtaamiseen.
Omana itsenään Eija istahti kerran laivan ruokalassa kapteenin paikalle. Ei ole istunut toista kertaa. ”Laivassa on hierakia ja sitä pitää kunnioittaa. Kaikkea ei tarvitse tietää, kunhan osaa ottaa opiksi erehdyksistään. Sen jälkeen olen aina kysynyt, mihin voin istua.”
Kysymään hän on monen muun tavoin joutunut myös sitä, mistä tuli ja mitä kautta pääsee laivalta pois. Eri kansilla olevat kapeat ja mutkittelevat käytävät vievät helposti suuntavaiston, vaikka olisi samalla laivalla käynyt ennekin.
Yhteys kotiin
Merimieskirkkotyö Suomen satamissa on muuttunut paljonkin siitä, kun Eija aikoinaan alalle tuli. ”Alkuaikoina kirkko oli täynnä merimiehiä, kun he jonottivat pääsyä puhelinkoppiin. Illat olivat yhtä kuhinaa. Nykyisin illat menee enimmäkseen laivoilla”, Eija kertoo.
Kun merenkulkija ei tule kirkolle, kirkko menee laivalle. Syy tähän ei ole kuitenkaan uskonnollinen, vaan on seurausta satamien ja laivojen tehostuneesta ajankäytöstä.
Nyt merenkulkijoiden yhteydenpitoa kotiin edistetään myymällä heille Saunalahden Prepaid-puhelinkortteja. Tällä Merimieskirkko mahdollistaa yhteydenpidon kotiin. Siinä samalla on hyvä aistia ja kysyä, mitä kenellekin kuuluu.
Laivoilta pidetään yhteyttä merimieskirkoillekin. Välitöntä suhdetta merenkulkijoihin kuvaa ehkä parhaiten se, kun Eija sai aikoinaan tuolloisen työtoverinsa kanssa erään laivan perämieheltä kortin, joka oli osoitettu ”piruntorjuntakaksikolle”.
Nykyisin kotimaan merimieskirkoilla on yksi palkattu työntekijä. Useimmilla kirkoilla toimii myös joukko vapaaehtoisia, jotka ovat toiminnan sujumisen kannalta elinehto ja suuri siunaus. Uusillekin vapaaehtoisille on aina tilaa.
Nähtäväksi jää, tuleeko Himangan pirteästä eläkeläisestä vielä Kokkolan merimieskirkon vapaaehtoinen.
Matkustamisen aika
Reilut 10 vuotta sitten, kun Eija aloitti työnsä Rauman merimieskirkolla, joutui hän lähes ensitöikseen järjestämään toimipaikan 80-vuotisjuhlat. Ensi vuoden puolella saa uusi satamakuraattori saman tehtävän, kun Raumalla juhlitaan 90-vuotispäivää.
Työelämästä pois jääminen on iso askel. Uuden edessä Eijaa huvittaa, kun kaikki ovat jo puolen vuoden ajan kyselleet, mihin tämä aikoo ryhtyä.
”Ei minun mitään tarvitse alkaa. Muutan lakeuksille takaisin ja katselen, miten äitini jaksaa.” Edessä on remonttihommia, mutta asuntona toimii siihen saakka samassa pihapiirissä oleva äidin talo.
No, nyt on myös aikaa matkustaa. Eijahan on tunnettu ex-tempore-matkoistaan, milloin minnekin.
”Kun olin pieni, meillä asui vuokralla karjakko (karjantarkkailija). Me lapset pääsimme usein mukaan hänen toista viikkoa kestäneille reissuilleen. Kun saimme lähteä, meille tuli myös rohkeus lähteä”, Eija taustoittaa.
”Mutta nyt lähden eläkkeelle”, kuulen melkein Eijan sanovan. ”Ja aluksi eri puolille maailmaa, minne kutsuja on tullut.”
Teksti ja kuvat: Marko Toljamo
