Barryn perheeen lapset Maliq ja Aisha puhuvat aina Erika-äidille suomea ja Michael-isälle englanniksi.
Kielen opettelu vetää perheitä kirkolle. Mutta niin vetävät pulla ja perinteetkin.
Teksti: Antti Mäntymaa
Kuvat: Laura Vuoma
Kun Barryn perheessä Lontoossa syödään illallista, ruokapöydässä puhutaan englantia ja suomea. Lapset Maliq, 12, ja Aisha, 8, puhuttelevat aina Erika-äitiä suomeksi ja Michael-isää englanniksi. Kanssakäyminen sujuu ongelmitta, mutta tilanne voisi olla toisinkin.
”Kun muutin Lontooseen 16 vuotta sitten, elämänpiirini oli täysin englanninkielinen. Vasta kun sain ensimmäisen lapsen, suomen kieli tuli takaisin elämääni”, turkulaislähtöinen Erika Barry kertoo.
Suomen opettaminen lapsille ei tapahdu itsestään. Michael Barryn mukaan vanhemmat ovat olleet hyvin johdonmukaisia siinä, että äidille pitää puhua suomea.
”Aisha tosin kapinoi silloin tällöin.”
Kielen opettelussa tuli isoksi avuksi Lontoon merimieskirkko pian esikoisen syntymän jälkeen. Pari kuukautta vanha poika pääsi leikkimään Pallerokerhoon, ja äiti pääsi tutustumaan suomalaisiin vanhempiin.
”Lontoo on minulle paras paikka kasvattaa lapsia, jotenkin rento,” Erika Barry sanoo. ”Mutta minulle oli tärkeää tuntea suomalaisia äitejä, jotka eivät ihmettele, että pikkupojalle puetaan kylmällä säällä sukkahousut.”
Kun esikoinen oli tullut pallerotaipaleensa päähän, äiti alkoi käydä kerhossa tyttären kanssa. Sen jälkeen lasten kanssa on käyty iltapäiväkerhossa, musiikkikerhossa, teatterileireillä sekä Suomi-koulussa, joka järjestetään kirkon tiloissa.
Hauska ja vakava asia
Leipuri Hiiva. A Ram Sam Sam. Maliq Barry muistaa vielä suosikkikappaleensa Palleroista.
Iltapäiväkerhossa eli perjantaikerhossa rakennettiin paperimassasta tulivuori, joka saatiin purkautumaan etikan ja soodan avulla – tai hätätapauksessa Cokiksen ja Mentos-karkkien. Nallelle tehtiin koti, josta löytyi kaikki tarpeellinen kylpyhuonetta ja Whitney Houstonin julistetta myöten.
Äidin mukaan perjantaikerhon vetäjän ideat olivat hyviä, mutta vähän turhan isoja Lontoon pieniin asuntoihin.
Aisha Barry muistaa perjantaikerhoista askartelun, leipomisen sekä jalkapallon, jota pelattiin pimeässä. Sitten hän lisää tärkeimmän: ”Ja lumisedän!” Äiti nauraa ja korjaa: lumiukon.
Kolmikolla on hauskaa, kun he kertaavat sattuvimpia sanontoja suomeksi Merimieskirkon kahvilan pöydässä.
”Aisha halusi kerran appelsiinin ja kysyi äidiltä, saisiko yhden oranssin,” isoveli kertoo.
Vaikka lapsilla on hauskaa kieltä opetellessa, aikuiset ottavat sen tosissaan. ”On tosi tärkeää, että lapset puhuvat suomea myös keskenään, jotta he oppivat ikäisiltään eivätkä vain aikuisilta,” Erika Barry sanoo.
Esimerkiksi kirkon teatterileireillä kiertää ”englantipoliisi”, joka valvoo, että keskustelukielenä pysyy suomi.
”Mutta kun aikuisten katse välttää, usein kieleksi vaihtuu englanti.”
Rippikoulutielle Lontoossa
Elli Damarell, 15, muutti äitinsä, isänsä ja veljensä kanssa Britanniaan kymmenen vuotta sitten. Äiti Anne Weckman muutti saarivaltioon ensimmäisen kerran vuonna 1998.
”Tiesin Merimieskirkosta jo silloin, mutta matkustin työni puolesta sen verran usein Suomeen, etten juuri käynyt kirkolla”, Weckman sanoo.
Nyt nelihenkinen perhe asuu Seer Greenissä, noin puolen tunnin junamatkan päässä Lontoon Marylebonen asemalta. Sieltä matkustaa Lontoon merimieskirkolle Rotherhitheen vielä tunnin.
Viime aikoina kirkolla on käynyt perheestä eniten esikoinen. Elli Damarell suoritti siellä alkuvuodesta rippikoulun kotiseurakuntaosuuden.
”Soitin kitaraa messuissa, avustin lastenkerhossa ja osallistuin myös joulumyyjäisiin ja kauneimpiin joululauluihin”, hän listaa.
Varsinaisen rippikoululeirin Damarell kävi Lohjan Vivamossa. Riparin voisi käydä Lontoon merimieskirkollakin, mutta siellä järjestetään yhden pitkän leirin sijaan kaksi leiriviikonloppua, jotta ajankohta sopisi kaikille riippumatta brittikoulujen loma-ajoista.
Helmikuussa merimieskirkollakin kokeillaan viikon pituista leiriä. Sille on ilmoittautunut Suomessa asuvia nuoria.
Damarell toivoo, että tulevaisuudessa Lontoon merimieskirkon leireille voitaisiin myös kouluttaa ja ottaa isosia. Ulkosuomalaisen voi muuten olla vaikea osallistua rippileirin jatkotoimintaan.
”Minä olen yrittänyt suorittaa isoskoulutusta etänä Britanniasta.”
Yhtä ei voi tuoda
Ennen esikoisen rippileiriä Anne Weckmanin lapset olivat osallistuneet merimieskirkolla teatterileireille, Suomi-kouluun ja opintopiireihin. Opintopiirit ovat samantyyppistä toimintaa kuin Suomi-koulu, mutta itseohjautuvaa.
”Siellä on käyty läpi historiaakin. Yksi perheenisä sattuu olemaan historian professori Oxfordin yliopistossa”, Anne Weckman kertoo.
Kun perhe ei pääse merimieskirkolle, kirkko tulee perheen luo – ainakin jouluna. Weckman-Damarellit asuvat nimittäin lähellä St Alban’sin kirkkoa, jonne Merimieskirkon väki matkustaa joulun alla laulattamaan kauneimpia ja myymään suomalaisia herkkuja.
Perhe viettää joka toisen joulun Britanniassa, ja suomalaisten perinteiden halutaan olevan osa brittijouluakin.
Suomen kielen ja kulttuurin säilyminen elinvoimaisina vaatii ulkomailla kovaa työtä, mutta on työstä selvästi iloakin. Yhtä asiaa Suomesta ei kuitenkaan voi tuoda, keksii Anne Weckman.
”Suomalainen luonto meiltä puuttuu. Se kokemus, että luonto on osa elämää eikä vain vierailukohde”, hän sanoo.
”Suomessa voi mennä maalle ja päästää lapset vapaiksi.”
Lapsille ja vähän aikuisillekin
Barryn ja Weckman-Damarellin perheissä Suomi-koulua ovat käyneet paitsi lapset myös isät. Molempien perheiden äidit ja lapset puhuvat suomea, joten isät ovat katsoneet parhaaksi opetella edes kielen alkeet, jotta pysyvät kärryillä.
”Meidän isällä on tosin ollut pieni tauko suomen opiskelussa,” kertoo 15-vuotias Elli Damarell.
”Se on kestänyt jotain viisi vuotta.”
Suurin osa Suomi-koulujen opiskelijoista on kuitenkin lapsia. Kouluja on eri puolilla maailmaa noin 140, ja niissä opiskelee yli 4 000 lasta ja nuorta.
Koulut kokoontuvat tyypillisesti parin viikon välein, ja niissä opetellaan suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria. 12-vuotias Maliq Barry kävi myös kotiperuskoulua, jossa voi opiskella kaikkia peruskoulun lukuaineita.
”Opin senkin, että Suomessa kertomerkki on piste eikä x. Ottaa päähän, että ne merkitään eri tavoin.”
Nykyisin kotiperuskoulu tunnetaan nimellä Etäkoulu Kulkuri.
Suomi-koulujen yhteistyö merimieskirkkojen kanssa on vilkasta niillä paikkakunnilla, mistä kirkko löytyy. Näin on Lontoon lisäksi ainakin Ateenassa, Hampurissa ja Rotterdamissa.
Suomi-Seura myönsi aiemmin tänä vuonna Suomi-kouluille Vuoden ulkosuomalainen -tunnustuksen. Elli Damarellin mielestä koulut ovat todella tarpeellisia.
”Tähän mennessä Suomi on mainittu englantilaisen kouluni opetuksessa kerran. Silloinkin käsiteltiin Venäjän vallankumousta.”
