Merimiehen merkit olivat todiste maailmalla käynnistä
Teksti: Joni Skiftesvik
Ei ole tiedossa, kuka ja missä hakkasi ensimmäisen kuvan ihmisen ihoon. Kyse on tuhansia vuosia vanhasta perinteestä. Eurooppaan tatuoinnin toi ilmeisesti brittiläinen tutkimusmatkailija James Cook Polynesiasta 1768-1771. Merimiehillä tatuointeja oli kuitenkin jo tätä ennen, eikä niitä ollut tehty Polynesiassa.
Pohjolassa tatueeraukset, kuten ennen sanottiin, yleistyivät eriaikaisesti. Tanskassa tatuoitiin julkisesti jo 1800-luvun jälkipuolella, mutta Suomessa ensimmäinen alan liike avasi ovensa vasta 1987 Helsingissä. Tätä ennen ihokuvia tehtiin salakähmäisesti, puoliksi piilossa nyrkkipajoissa, vaikka laki ei tatuointia kieltänyt.
Merimiehille tatuoinnit olivat ammatin tunniste tai todiste siitä, että oli tullut käytyä maailmalla. Samuli Paulaharju nimittikin ihoon tehtyjä kuvia ja kirjoituksia Wanha Raahe -teoksessa ”merimiehen merkeiksi”.
Tatuointia harrastettiin myös vankiloissa. Nykyään ”tatskat” ovat arkipäivää; ihokuvitusta teettävät ammattimaisilla tatuoijilla tuiki tavalliset kansalaiset, myös naiset.
Alkuaikoina tatuoija pisteli neulalla väriainetta ihoon. 1800-luvun lopulla kehitettiin tatuointikoneita. Kohottaakseen ammattinsa arvostusta jotkut tatuoijat tituleerasivat itseään professoreiksi ja käyttivät työskennellessään valkoista takkia kuin lääkärit konsanaan. Pientä ja suttuista, kapakan takahuoneessa tai jopa bordellissa sijaitsevaa työtilaansa he nimittivät komeasti ateljeeksi. Oli myös kiertäviä tatuoijia, jotka kuljeskelivat kuvanäytteineen laivoissa tarjoten palveluksiaan.
Merimiestatuointien peruskuvasto on lähtöisin 1800-luvun lopulta. Perusteemoja vanhan koulukunnan kuvastossa ovat merenkulkuun, isänmaallisuuteen, uskonnollisuuteen ja populaarikulttuuriin liittyvät kuvat. Ylitse muiden on merimiehen hauta -tatuointi, jossa purjelaiva uppoaa hulmuavan lipun alla meren syliin.
Myös Paavalin opetuksia uskosta, toivosta ja rakkaudesta on hakattu merenkulkijoiden ihoon ristin, ankkurin ja sydämen kuvina. Sydämeen saatettiin lisätä kotona odottavan rakkaan nimi. Suosittu oli sarjakuvasankari Kippari Kallen kuva. Humoristisia, jopa hävyttömiä kuviakin jotkut ovat halunneet ihoonsa. Pakaroihin saatettiin tatuoida piruja ja enkeleitä.
Suomalaisten merimiesten suosimia tatuointisatamia ovat aina olleet Amsterdam, Rotterdam, Hampuri, Brasilian Santos ja Kööpenhaminan Nyhaven.
Kuuluisan merimieskapakka Sjuttonin alakerrassa Nyhavenilla on työskennellyt vuosikymmenien kuluessa useita nimekkäitä ja taitavia tatuoijia. Ole Hansen lienee heistä tunnetuin. Hän sai mainetta tatuoituaan Tanskan kuningas Fredrik IX:n olkavarteen lohikäärmeen.
Parivaljakko Mikko Helsenius ja Jari Ruotsalainen on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan merimiesten tatuoinneista. Samoihin kansiin on koottu tietoa myös muusta merimieskulttuurista aina merialan sanastoa myöten.
Pirtu toi rahaa ja vei miehen
Teksti: Joni Skiftesvik
Kieltolaki (1919-1932) lienee hölmöimpiä lakeja, mitä Suomessa on koskaan säädetty. Tarkoitus oli kasvattaa suomalaisista kansakunta, jota viina ei turmele, mutta yritys meni täydellisesti pieleen. Koskaan alkoholi ei ole aiheuttanut sellaista määrää ongelmia kuin kieltolain aikana. Tapot, murhat, pahoinpitelyt, varkaudet, korruptio ja mitä moninaisimmat rikokset lisääntyivät räjähdysmäisesti.
Valtio ei saanut suljetuksi viinahanoja, ei sitten millään, vaikka yritti kaikkensa. Väkijuomia virtasi maahan kaiken aikaa, mutta valtion kirstuun rahaa ei kilissyt. Lisääntyneitä menoja kieltolaki kylläkin valtiolle aiheutti kasvaneen rikollisuuden ja toivottoman pirtusodan takia.
Tapio Koivukari on kirjoittanut puolidokumentaariseksi luonnehtimansa kirjan Rauman seudulla vaikuttaneen orpopojan Vikun kiihkeästä ja vaarallisesta elämästä ammattimaisena salakuljettajana kieltolakivuosina.
Kirjan pohjatyöt on tehty perusteellisesti. Koivukari hyödyntää romaanissa todella eläneen miehen elämäntarinaa. Missä faktan ja fiktion raja kulkee – sitä kirjailija tuskin itsekään tietää; sehän tuppaa menemään hyvässä tarinassa aina limittäin ja lomittain.
Itsekin pirtuajasta kirjoittaneena viehätyin Koivukarin käyttämästä ”alan” sanastosta. Pääosin Selkämerellä operoineen Vikun sanasto näyttää olleen lähes samaa kuin Perämeren pirtumiesten. Joitakin eroja kuitenkin on. Perämerellä mustaksi maalattua pirtukanisteria nimitettiin poikkeuksetta neekeripojaksi. Selkämerellä se on kekko. Kuuma pirtutoti oli pohjoisessa lomppi. Rauman seudulla se näyttää olleen punsi yhdellä ässällä kirjoitettuna.
Rutiköyhän Vikun houkuttelee salakuljettajaksi haave paremmasta, rahakkaammasta elämästä. ”Oli aika hänenkin astua framille takki auki ja näyttää, kuka hän oikeastaan oli.” Viinanmakuun päästyään Viku huomaa yllättäen uskaltavansa hakea neitoja tanssiin ja osaa nolostumatta valssatakin ainakin myötäpäivään. Tärkeä asia sekin.
Aluksi kaikki menee hyvin. Pirtulaivoista halvalla ostettu viina käy kalliilla kaupaksi. Moottoriveneet kulkevat yössä, pirtukätköt lisääntyvät ja Vikun lompakko lihoo. Kohta hän ostaa auton ja talon, renkejäkin mies palkkaa. Viku on tyytyväinen bisnekseensä, mutta vaimo huomaa ikävän muutoksen: mies haisee pirtulle, pirunkuselle, aamusta iltaan ja pirtu pyörittää miehen ja samalla koko perheen ja lähipiirin elämää vikasuuntaan.
Tarinan loppu on arvattavissa. Se päättyy Pelsolle, jossa Viku kärsii vankeusrangaistuksen. Eikä hän pääse viinasta eroon vankilassakaan. Hän rakentelee navettarenkinä lusiessaan pontikkatehtaan ja tiputtelee sillä sorretun voimaa.
Koivukarin tapa kertoa tarina on hyvin omintakeinen. Kieli on paikoin hieman arkaaista ja hän käyttää repliikeissään Rauman seudun murretta. Joitakin murre häiritsee, sitä kun ei aina ymmärrä. Minua se ei häiritse, hyvä kertomus vie mukanaan.
