Merimieskirkkotyö on antanut paljon kokemusta, osaamista ja rakkaita, elämänmittaisia ystäviä, kirjoittaa Hampurin merimieskirkolla useassa roolissa työtä tehnyt Tarja Ikonen.
Artikklelista on julkaistu tiivistelmä Merimieskirkko-lehdessä 3/2020. Lue myös Minna Viinamäen ja Taija Kivistön tarinat Hampurin merimieskirkolta.
Kun vuonna 1990 Sisälähetysseuran opiston tuttu opiskelija kertoi olleensa merimieskirkolla harjoittelijana ja viihtyneensä siellä hyvin, innostuin toisen Kirkon nuorisotyönohjaajaopiskelijan kanssa kyselemään harjoittelupaikkaa ulkomaan kohteesta.
Päädyimme kysymään harjoittelupaikkaa syksyksi 1991 ensin Lontoon kirkolta, mutta siellä ei silloin ollut mahdollisuutta ottaa vastaan opiskelijoita, joten tiemme vei sitten Hampuriin 10 viikoksi. Tämä osoittautui sittemmin monella tapaa parhaaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi.
Tuo 10 viikon jakso antoi hyvän näköalan siihen, mitä työ merimieskirkolla on. Saimme osallistua kaikkeen kirkon toimintaan, kuten hartauksiin, laivakäynteihin, kahvilan työhön, leivontaan, siivoukseen, basaarivalmisteluihin jne.
Lähdimme takaisin Suomeen marraskuun alussa, joten varsinainen basaarielämys (joulumyyjäiset) jäi odotuttamaan itseään seuraavaan vuoteen.
Minuun teki suuren vaikutuksen se, miten ihmisiä kohdattiin kirkolla ja kuinka vieraanvaraisuus näkyi. Silloinen työyhteisö otti opiskelijat mukaan joukkoonsa mutkattomasti ja kaikki olivat valmiita opastamaan, ohjaamaan ja jakamaan osaamistaan.
Meitä ensimmäisenä perehdyttänen työntekijän viesti työotteesta on jäänyt mieleen vahvasti: kun asiakkaita tulee kahvilaan, itse ei jäädä tiskin taakse, vaan mennään juttelemaan heidän kanssaan – ei tungetellen, vaan herkästi tilannetta tulkiten. Ja myös se, että biljardi on hyvä työväline. Sitä kyllä sittemmin tuli hyödynnettyä.
Vuosivapaaehtoisena ja toisena emäntänä
Vuoden 1992 aikana Suomi oli luisunut syvään lamaan. Kun olin keväällä valmistumassa ammattiin, oli kova huoli siitä, miten tulen työllistymään, sillä seurakuntien nuorisotyönohjaajan pestien määrässä tilanne oli oleellisesti muuttunut.
Harjoittelujaksosta minulle oli jäänyt mieleen kytemään ajatus siitä, että joskus olisi hienoa päästä jatkamaan merimieskirkkotyötä. Kun eräänä kevättalven päivänä lueskelin välitunnilla opiston kirjastossa Kotimaa-lehteä, silmiini osui Merimieskirkosta artikkeli, jossa nostettiin esille ajatusta vapaaehtoistyön kehittämisestä ulkomaan toimipaikoilla. Sen mukaan vapaaehtoinen voisi antaa työpanoksensa vuoden ajaksi käyttöön kirkolla asuntoa, matkalippua ja ruokarahaa vastaan.
Sydän pamppaillen soitin samana päivänä Helsinkiin keskustoimistolle, puhelimen toisessa päässä talousjohtaja Ville Nieminen antoi asiasta lisätietoa.
Koska kyseessä ei ollut palkkatyö, asiaan liittyi epävarmuutta taloudellisesta pärjäämisestä, mutta toinen puoli vaakakupissa oli monipuolinen kokemus mielekkäässä työssä ja upeassa ympäristössä. Kyllä se veisi voiton työttömyyskortistolta.
Aikanaan olin pääsihteeri Sakari Lehmuskallion haastateltavana Helsingissä, ja siitä sitten asiat etenivät niin, että kesäkuussa 1992 matkustin Hampuriin aloittamaan vapaaehtoisvuottani (diakoniavuosinuori).
Vapaaehtoisvuoden aikana sain erinomaisen sisäänajon kirkon työhön. Tutustuin vakkarikävijöihin ja erilaisiin toimintaryhmiin osallistuviin. Parasta oli, että sain osallistua kaikkeen työhön. Rutiinit tulivat tutuiksi. Mieleen on erityisesti jäänyt ensimmäinen yksin tehty laivakäynti, sillä tykytystä aiheutti kirkon bussilla ajelu sataman ”hämähäkkien” joukossa.
Nuorisotyönohjaajan taustasta käsin nousi erityisvastuualueekseni au pair -toiminnan kehittäminen. Sitä työtä tein yhdessä Riikan kanssa, joka oli myös nuorisotyönohjaaja. Hartauksia pidin omalla vuorollani torstaisin.
Osa työtä oli myös basaarivalmisteluihin osallistuminen. Pullaa ja piirakkaa tuli väännettyä pakastimeen ja tilauksia naputeltua koneelle. Vihdoin pääsin mukaan kokemaan mahtavaa yhdessä tekemisen iloa basaarissa, mikä todellakin löi ällikällä. Ihmettelin, miten hyvin organisoitu tapahtuma oli jo tuolloin ja miten sitoutuneita kaikki vapaaehtoiset olivat.
Henkilökunnalle basaari tarkoitti työtä kolme viikkoa ilman vapaapäiviä, mutta se ei ketään haitannut, kun hyvä tiimi teki yhteistyötä.
Vaparivuosi läheni kohti loppuaan, ja pohdin, mitä jatkossa tekisin. Eteen avautui loppukeväästä uusi mahdollisuus jatkaa Hampurissa, kun silloinen 2. emäntä Pia oli siirtymässä muihin tehtäviin. Suomessa vietetyn kesäloman jälkeen aloitin vakituisena työntekijänä 1993, ja työsuhde jatkui 31.3.1997 saakka.
Glögiä basaarikävijöille
Väliin mahtui monta vuotta ilman Hampuria, kunnes aktiivinen vapaaehtoinen Satu Oldendorff (sittemmin toimipaikan johtaja) houkutteli lähtemään basaariavuksi vuonna 2007. Siitä kymmenen vuoden ajan käytiin puolisoni kanssa hoitamassa osaltamme glögituotantoa basaarissa.
Nämä reissut ovat olleet minulle vuoden kohokohta. Niillä on päässyt aina mukaan siihen mukavaan yhdessä tekemisen meininkiin, tapaamaan vanhoja tuttuja ja solmimaan uusia tuttavuuksia.
Parhaita hetkiä on ovat olleet basaaripäivien aamut, kun ollaan alettu valmistella glögi-ständiä uutta myyntiä varten. Aamu on voinut olla joko kirpeän viileä, räntäsateinen tai sumuinen, mutta ei se ole tahtia haitannut.
Glögimausteiden tuoksu leijailee nenässä ja vieressä poronkäristyspannua viritellään tulille ja muusia ”porataan”. Vapaaehtoiset basaarityöntekijät saapuvat hiljalleen työn touhuun ja huikkailevat hyvät huomenet, jotkut jäävät toviksi rupattelemaan. Kaikki tulevat töihinsä hymy huulilla.
Myös aamupala ja hartaus yhdessä talon väen ja Suomesta tulleiden vapareiden kanssa on ollut mieleenpainuva. Olen saanut kokea olevani osa kokonaisuutta.
Basaarin huipennus on ollut yhteinen sunnuntai-illan karonkka herkkuineen ja jouluisine lauluineen. Siellä jos missä on ollut lämmin tunnelma. Eipä ole jääneet silmäkulmat kuiviksi, kun on yhdessä laulettu kauneimpia joululauluja.
Vaikka basaaripäivät ovat täynnä työn touhua, kuuluu kuvaan tietenkin myös omaa vapaata, yhteistä illanviettoa, vanhojen tuttujen tapaamisia. Ja tietenkin Hampurista nauttimista: Dom, kaupungin joulumarkkinat, hyvä ruoka. Siitä on ollut hyvä aloittaa oma joulunvietto.
Elämänmittaisia ystävyyksiä
Merimieskirkkotyö on antanut paljon kokemusta ja osaamista, jota on voinut hyödyntää muissa työpaikoissa. Merimieskirkkovuodet ovat olleet aikanaan monella tapaa elämää rikastuttavaa aikaa nuorelle, vastavalmistuneelle työntekijälle.
Näiden kokemusten lisäksi se on tuonut elämään paljon rakkaita, elämänmittaisia ystäviä. Vaikka emme usein tapaisikaan, voi aina luottaa siihen, että yhteys on säilynyt ja juttu alkaa siitä mihin viimeksi ollaan jääty. Ja tietenkin kohtaamisissa aina muistellaan vanhoja Hampurin-tapahtumia.
