Suomen eteläisimmällä asutulla saarella meri ja luonto hallitsevat kaikkea.
Teksti: Thure Malmberg. Käännös: Novatext, Mari Nyman. Kuvat: Thure Malmberg ja Marko Toljamo.
”Ainakin pari kertaa vuodessa on päästävä Utöhön.”
Näin sanoo viereisellä penkillä istuva nuori mies. Istumme yhteysalus Baldurissa, joka on juuri lähtenyt Paraisten kaupungissa sijaitsevasta Pärnäisten satamasta. Edessämme on viisituntinen matka Saaristomeren poikki Utöhön, joka on Suomen viimeinen etuvartio merellä.
Kuten minäkin, myös nuorukainen on matkustanut paikalle Helsingistä. Hän on tosin taittanut matkan autolla, kun minä olen matkustanut bussilla Turun ja Paraisten kautta ja yöpynyt yhden yön matkan varrella.
”Tarvitsen sitä rauhaa ja hiljaisuutta, mikä täällä vallitsee”, hän jatkaa.
En kysy, mitä hän tekee työkseen; täällä ei ole tapana olla turhan utelias. Minulle riittää, että hän etsii hiljaisuutta, ja nautin mielelläni hiljaisuudesta hänen kanssaan.
Yläkannella ryhmä lintubongareita keskustelee innokkaasti, mutta vaimealla äänellä. He ovat juuri nähneet harvinaisen lintulajin, ja uskovat bongaavansa lisää Utössä.
Baldur kulkee noin kymmenen solmun nopeudella ja poikkeaa useammassa satamassa.
Aspön saarelle suuntaava nuoripari haastattelee innokkaasti vanhempaa miestä, joka on kotimatkalla käytyään mantereella asioilla. Pariskunta vaikuttaa olevan kiinnostunut kaikesta mieheen ja tämän elämään liittyvästä: naapureista, työstä, kalasta ja saaren sienestysmahdollisuuksista.
Vanhus suhtautuu huomioon tyynesti; hän on elänyt saariston rauhassa ja näyttää kärsivällisen huvittuneelta turistien kysymystulvasta. Pariskunta on löytänyt aidon ja alkuperäisen saaristolaisen, ja heidän on yksinkertaisesti saatava tietää kaikki.
Nousen yläkannelle lintubongareiden luokse ja seuraan heitä, kun saavumme Jurmon satamaan, missä Baldur näyttää peruuttavan perärampin suoraan kalliota vasten. Pehmeä hiljaisuus laskeutuu aluksen ylle, eikä maallakaan näy liikettä, kun jatkamme matkaa kohti Utötä.
Utössä on enemmän elämää; ihmiset tulevat satamaan hakemaan laivan tuomaa postia ja kauppatavaraa. Turistisesonki on ohi, ja talviaikataulun mukaisesti Baldurin on määrä lähteä Utön saarelta vasta kahden päivän kuluttua.
Venäläisten linnoituksesta varuskunnaksi
Laiturilta alkaa kapea soratie, joka lähempänä keskustaa muuttuu mukulakivikaduksi. Mukulakivet ovat peräisin suuriruhtinaskunnan ajalta, jolloin venäläiset linnoittivat saaren osana Pietari Suuren merilinnoitusta 1910-luvulla.
Suomen itsenäistymisen jälkeen Puolustusvoimat otti saaren käyttöönsä. Utön varuskunta ja varusmieskoulutus lakkautettiin vuodenvaihteessa 2005–2006, ja kasarmirakennuksessa toimii nyt hotelli. Osa saarta on edelleen suljettua sotilasaluetta.
Meren puolella tietä reunustavat punaiseksi maalatut ranta-aitat, joita koristavat rantaan ajautuneet pelastusrenkaat. Yhdessä renkaassa lukee Gabriella. Koska tiedän, että Gabriella on tähän asti liikennöinyt Ruotsin reitillä ongelmitta, voin vain päätellä, että joku laivalla hieman liikaa virvokkeita nauttinut juhlija on joskus saanut päähänsä heittää pelastusrenkaan mereen.
Sisämaassa kohoavat korkea radiomasto ja jykevä majakka. Niiden juurella sijaitsevat ne neljä alkuperäistä utöläistaloa, jotka ovat selvinneet kahdesta maailmansodasta, haaksirikoista, isojaosta ja puolustusvoimien pakkolunastuksista.
Utö Handel -kyläkaupassa yrittäjä Hanna Kovanen (Hannas horisont) ja myymäläpäällikkö Susanna Hedberg tiivistävät tilanteen seuraavasti:
”Me olemme kaukana diskomusiikista, ostosparatiiseista, yökerhoista ja karaokepaikoista.”
”Täällä eletään ihan toisenlaisilla ehdoilla; meri ja luonto hallitsevat kaikkea.”
Myrskysäällä voi käydä niin, että koululaiset eivät pääse kulkemaan Jurmosta Utöhön (Baldurilta menee matkaan noin tunti). Tai Turun reitin luotsit eivät voi nousta eivätkä poistua laivoista Utössä.
Baldurin ansiosta yhteydet säilyvät lähes säästä riippumatta, mutta utöläiset ovat oppineet, että lopullinen päätös on aina meren.
”Täältä Suomi alkaa”
Martin Öhman on syntyperäinen utöläinen, joka on kirjoittanut Utöstä kertovan kirjan Där Finland börjar. Hän olisi kenties muuten noudattanut saaren perinteitä ja ryhtynyt luotsiksi, mutta silmäongelmien vuoksi hänestä tulikin historioitsija. Hän on tutkinut saarta ja kirjoittanut Utöstä koko elämänsä.
Jos aikoo liikkua omatoimisesti Utössä ja Saaristomeren kansallispuistossa, Martin Öhmanin kirja on lähes välttämätön. Se on kirjoitettu faktoilla ja tunteella, ja Öhmanin kynä antaa kasvot myös luotseille, saaren tärkeimmälle ammattiryhmälle. Turisteja ajatellen Öhman on kääntänyt kirjansa myös suomeksi, ja ensimmäistä painosta odotetaan jouluksi.
Nyt hän vetää saarella opastettuja kierroksia ”turisteille”, kuten kaikkia vierailijoita täällä kutsutaan. Tämän tehtävän hän jakaa Hanna Kovasen kanssa, joka pyörittää opas- ja majoituspalvelua nimeltä Hannas horisont. Öhmanin ja Kovasen kävelykierroksille kannattaa ehdottomasti osallistua, jos haluaa kiivetä majakkaan tai nähdä Park Victoryn haaksirikon muistomerkit.
Hannan kodikas lahjatavarakauppa sijaitsee rantakadun varrella. Kaupan ulkopuolella liehuva H-viestilippu (”H” on omistajan nimen ensimmäinen kirjain ja tarkoittaa myös, että ”aluksella on luotsi”) kertoo, että Hanna itse on paikalla ja että hänen matkamuistomyymälänsä ja majatalonsa ovat avoinna.
Meritie on vuosien mittaan ollut ainoa luonnollinen reitti Suomeen. Kaukana koillisessa sijaitsevaan maahamme kuljettiin Itämeren poikki, ja matka oli usein sekä vaikea että vaarallinen.
Valkoinen purje kutsui jumalanpalvelukseen
Martin Öhmanin kirjassa on myös Utön hengellistä elämää käsittelevä luku. Näin hän kirjoittaa merimieslähetyksestä, Merimieskirkon edeltäjästä Suomessa:
”Merimieslähetyksen papit, kuten Orädd ja Lejonmarck, olivat Utöllä hyvin suosittuja. Merimieslähetyksen juhlissa ohjelma oli tavallisesti kepeämpi kuin evankeliumijuhlissa. Luotsi Ivar Sjöberg ja majakanvartija Erik Westerholm vastasivat evankeliumiyhdistyksen tapahtumista, kun taas luotsi Karl-Erik Österlund toimi merimieslähetyksen paikallisedustajana.”
Aikoinaan Utössä oli tapana nostaa valkoinen purje sen merkiksi, että pappi oli saapunut saarelle. Purje oli merkki, jolla kutsuttiin lähisaarten asukkaat jumalanpalvelukseen. Tänä päivänä jumalanpalvelus järjestetään kerran kesässä, jos meri sen sallii.
Majakka räjäytettiin ja rakennettiin uudelleen
Utön majakalla on pitkä historia; se on opastanut merenkulkijoita jo 1500-luvun alusta. Vuodesta 1590 alkaen majakkana toimi masto, jonka päässä oli tervatynnyri. Ensimmäinen oikea majakka valmistui vuonna 1753, kirjoittaa Martin Öhman. Se on maamme ensimmäinen valomajakka.
Majakka räjäytettiin Suomen sodan aikana 1808–1809, mahdollisesti ruotsalaisten toimesta, ja nykyinen neliskulmainen majakkatorni rakennettiin sen tilalle vuonna 1814. Majakan lyhtykoju ja majakan väritys ovat 1800-luvun lopulta: sen pohjoisseinä on kokonaan valkoinen, mutta muut seinät ovat punavalkoisia. Punavalkoinen väri majakassa kertoo luotsaustoi minnasta.
Jonkin aikaa majakassa oli saarelaisten harmina myös kovaääninen sumusireeni, ja itse majakkamekanismia ja valoa on muokattu ja paranneltu useampaan otteeseen.
Majakan yhteyteen rakennettiin vuonna 1935 radiomajakka, ja tornin viereen rakennettiin pieni sähkölaitos, josta sähköä riitti koko saarelle. Radiomajakka vaikeni vuonna 1996 muiden radiomajakoiden tavoin, sillä ammattimerenkulku oli siirtynyt satelliittinavigointiin.
Saari majakoineen liitettiin valtakunnan sähköverkkoon 1996. Tällöin jäi myös majakan viimeinen majakkamestari Gunnar Andersson eläkkeelle.
Majakan kolmannessa kerroksessa sijaitsevassa kirkkosalissa on tukevat, epämukavat penkit, joissa kaikilla utöläissuvuilla on omat paikkansa. Lähes pystysuorien portaiden kapuamisen jälkeen on mukava istahtaa kirkonpenkkiin katselemaan taulua, jonka aiheena on Pietarin kalansaalis.
Meren ja ihmisen välinen kamppailu
Lähes kaikki Utöllä vierailevat käyvät majakkakirkossa ja hautausmaan vieressä sijaitsevassa rukoushuoneessa.
Kivikkoisen Utön hautausmaa rakennettiin vuonna 1962 Korppoosta ja Paraisilta proomulla tuodulla hiekalla. Tätä ennen saarelaiset kuljettivat vainajat Jurmoon.
Rukoushuone tunnetaan kymmenhaaraisesta hopeakyntteliköstään. Kynttilänjalka muistuttaa kymmenestä amerikkalaisesta merimiehestä, jotka hukkuivat, kun kivihiililastissa ollut ss Park Victory ajautui myrskyssä karille Utön edustalla jouluna 1947.
Seinällä roikkuu Yhdysvaltain suurlähettilään kiitos Utön asukkaiden ponnisteluista muun miehistön pelastamiseksi.
Kiitokseksi pelastustyöstä amerikkalaiset lähettivät Utön asukkaille myös ison paketin herkkuja. Utöläiset kuitenkin halusivat hukkuneiden muistoksi pysyvämmän muistomerkin, joten herkut myytiin huutokaupalla. Huutokaupasta saaduilla rahoilla teetettiin kynttilänjalka, joka muistuttaa meren ja ihmisen välisestä kamppailusta.
Utön kotiseutuyhdistyksen verkkosivut
Visit Paraisten Utön verkkosivut
